Kuunsirpin kirous

Osa 1:Metsän kutsu

Kuu roikkui matalalla metsän yllä, kuin joku olisi maalannut sen taivaalle liian aikaisin. Oli vielä päivä, mutta silti sen hopeinen loiste tuntui tunkeutuvan läpi taivaan, saaden minut pysähtymään polulla. Metsä oli hiljainen, liiankin hiljainen, kuin se pidättelisi hengitystään. Aistin sen jokaisessa solussani. Tunsin tämän rauhallisuuden, mutta myös jotain piilevää sen takana.

Olin aina tuntenut vetoa tähän metsään. Pienenä lapsena karkasin tänne usein, vaikka äitini kielsi. Hänellä oli tapana varoitella minua, että metsässä on voimia, joita emme ymmärrä. Hän ei koskaan selittänyt enempää, mutta silmissään oli aina tietty varjo, kun hän puhui asiasta.

Nyt olin jo aikuinen, mutta metsän kutsu oli yhtä voimakas. Se veti minua syvemmälle, lupasi jotain tuntematonta, ehkä vaarallista. Mutta en pelännyt, en koskaan ollut. Minun oli vaikea selittää sitä, mutta metsässä tunsin oloni enemmän omakseni kuin missään muualla. Täällä ei tarvinnut yrittää olla jotain, mitä en ollut.

Laskin käteni vanhan tammen karhealle kuorelle ja suljin silmäni. Sen elämä sykki kämmenissäni, ja kuulin kaukana lehtien liikkeen, kuin joku olisi kulkenut lähistöllä. Sydämeni löi tiheämmin, mutta en liikkunut. Olin yksin, niin olin aina ollut. Kylän ihmiset olivat ystävällisiä, mutta he eivät koskaan tunteneet minua oikeasti. He eivät nähneet, mitä olin sisältäni. Ehkä minäkin olin kuin tämä metsä - kaunis ja rauhallinen pinnalta, mutta jotain paljon syvempää ja synkempää virtasi juurissani. Yhtäkkiä jokin liikahti näkökenttäni laidalla. Silmäni avautuivat, ja näin varjon vilahtavan puiden välistä. Se oli nopea, tuskin erotettavissa, mutta tiesin heti, ettei se ollut mikään tavallinen eläin. Askeleet olivat liian keveitä, liikkeet liian sulavia. Jähmetyin paikoilleni ja kuuntelin. Metsä oli jälleen hiljainen, mutta sydämeni hakkasi rinnassani kuin varoittaen minua. Minä tunsin sen - en ollut yksin. Otin muutaman varovaisen askeleen eteenpäin, katse tiukasti suunnattuna sinne, mistä olin nähnyt liikkeen. Vaikka tiesin, että minun pitäisi palata takaisin, jokin sai minut jatkamaan. Olin kuin lumottu. Kun tulin metsäaukion reunalle, näin hänet. Tumma hahmo seisoi selkä minuun päin, puoliksi varjoissa, puoliksi kuunvalossa. Hänen olemuksessaan oli jotain epätavallista - vaistoni käski minua kääntymään, mutta silmäni eivät suostuneet irrottamaan katsetta.
"Kuka siellä?" ääneni kuulosti heikommalta kuin olisin halunnut. Hahmo ei liikahtanutkaan, mutta tuntui kuin hän olisi kuullut minua ennen kuin olin edes puhunut.
Kun hän lopulta kääntyi hitaasti kohti minua, sydämeni jätti lyönnin välistä. Hänen kasvonsa olivat osittain varjoissa, mutta tunsin voimakkaan katseen kiinnittyvän minuun. Silmissä oli jotain eläimellistä, jotain vaarallista, mutta samalla jotain kumman tuttua. "Kai olet tietoinen siitä, missä liikut?" hän kysyi matalalla, karkealla äänellä, joka tuntui resonoinnin kehoni läpi. Siinä ei ollut mitään uhkaavaa, mutta tunsin sen painon joka sanassa. "Minä..." Aloitin, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. En tiennyt mitä sanoa, mutta jotain hänen olemuksessaan veti minua lähemmäs. Oli kuin hän olisi ollut osa tätä metsää, samaa pimeyttä ja valoa, joita olin aina tuntenut syvällä sisälläni.
"Metsä ei ole sinulle turvallinen paikka," hän jatkoi, astuen askeleen lähemmäs. "Täällä on voimia, joita et voi ymmärtää."
"En pelkää," vastasin, vaikka äänessäni kuului pieni epävarmuus. En pelännyt häntä, mutta jokin tässä hetkessä sai minut varuilleen.
"Sinun pitäisi," hän sanoi hiljaa, mutta sanat kaikuivat metsässä kuin varoitus. Seisoimme hetken hiljaa, katsellen toisiamme. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka hän oli tai miksi hän puhui minulle kuin tietäen jotain, mitä minä en tiennyt. Mutta ennen kuin ehdin kysyä enempää, hän kääntyi ja katosi puiden varjoihin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynyt.
Jäin yksin, kuu loisti kirkkaana yläpuolellani. Vaikka hän oli poissa, tunsin hänen läsnäolonsa edelleen. Metsä oli muuttunut - tuntui kuin jokainen puu ja oksa olisi katsonut minua, kuiskinut nimiä, joita en ymmärtänyt.