Muistoja & Hyvästejä

Eletään laskujeni mukaan elokuun viimeisiä päiviä. Me kaikki olemme koolla puutarhassa, joka alkaa pikkuhiljaa antamaan merkkejä kesän päättymisestä. Tyttäreni ja hänen aviomiehensä tekevät ahkerasti töitä sakset kädessä, ja lapsenlapseni auttavat vanhempiaan, kuten lapsen velvollisuus vanhempiaan kohtaan on. Vävyäni ja tytärtäni katsellessani monenlaiset muistot palaavat mieleeni minun ja edesmenneen mieheni ajoista. Pieni hymy nousee vanhentuneille ja rypistyneille kasvoilleni kaipuun täyttäessä sydämeni. Siitä ei ole kauan kun hänet mestattiin poikani kanssa, jolla oli vielä elämää edessä, mutta silti ikävöin heitä enemmän kuin pitäisi. Sisimmässäni tunnen koko ajan kuin lohdutukseksi, ettei se päivä ole kaukana, kun minä pääsen heidän luokseen. Tunne voimistuu koko ajan. Tulen varmemmaksi siitä, että hetkeni on tulossa. Minun on päästävä mieheni ja poikani luo, minun on jätettävä tämä maailma. Sitä tyttärelleni en ole kertonut, silti tiedän, että hän tietää asian ilman, että minun tarvitsisi sitä kertoa hänelle. Melusinan lahjat ovat samalla hyödyllisiä, mutta samaan aikaan murheellisia kun hän tietää etukäteen jonkun läheisen kuolemasta.

"Mummi, voisitko kertoa miten tapasit isoisän?" vanhin lapsista, Elizabeth, kysyy minulta posket punaisina ja silmät hehkuen innosta. Lempeä hymy nousee huulilleni enkä voi kieltäytyä. Kun jo seuraavaksi kaikki neljä lapsenlastani kerääntyvät ympärilleni ja vaativat minua kertomaan heille, miten tapasin heidän isoisänsä, on päätös jo heidän puoleltaan tehty eikä sitä voi vaihtaa. Tyttäreni, Englannin kuningatar, Yorkin suvun perillisten äiti, on ottamassa lapset luotani pois selittäen, kuinka minä en voi hyvin, mutta minä käsken lasten jäämään luokseni ja vakuutan tyttärelleni jaksavani. Käännyn lasten puoleen, jotka olivat ehtineet istua takaisin paikoilleen.

"Kerron teille, miten tutustuin isoisäänne, mutta teidän täytyy kuunnella kiltisti."

***

Oli toukokuun lämpimin päivä, vuonna 1429, eikä kesäkuun alkuun ollut pitkä matka. Olin silloin neljäntoista, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä isäni aikoi sinä päivänä tehdä ja mistä oli kyse, kun hän keräsi kannustusmiehiä ja lähtivät yhdessä matkaan. Mitään ei kerrottu minulle, koska olin osa naissukupolvea ja olin heidän mielestään liian nuori sekoittuakseni heidän asioihinsa. Siispä jäin äidin viereen seisomaan hiljaisena, katselin kuinka isäni, minua vanhempi, nuori aseenkantaja auttoi isääni hevosensa selkään. Tiesin, ainoan asian minkä saatoin tietää oli, että kun he palaisivat, en välttämättä näkisi enää sitä nuorta ja komeaa aseenkantajaa. Hän oli tehnyt palveluksensa, vienyt työnsä loppuun ja oli valmis etsimään itselleen vaimon. Hyvästelimme isääni, ja hän meitä, lähti sitten joukkoineen eikä häntä näkynyt kolmeen kuukauteen. Vain kirjeiden välityksillä äitini saattoi tietää hänestä, samalla kun hän etsi meille tyttärilleen sopivaa aviomiestä, joka toisi vaurautta meidän suvulle jos jäisimme leskiksi, sekä lapsemme saisivat hyvän perinnön. En ymmärtänyt asioiden laitaa, sillä minulle ei kerrottu niistä mitään. Olin silloin kuin vastasyntynyt linnunpoikanen, jolla ei ollut käsitystäkään maailman vaaroista.

Tämä takaisin meno ja paluu jatkui neljään vuoteen ja minä ehdin täyttää kahdeksantoista. Maailma alkoi kasvaa silmissäni, kun minulle kerrottiin pikkuhiljaa mistä kaikki oli kyse. Englannin nuori prinssi, Henry VI, oli eksyksissä eikä tiennyt mitä tehdä ja ketä kuunnella. Isäni oli lähetetty Englantiin käymällä läpi koko Ranskan vain pystyäkseen opastamaan avutonta kuningasta. Niinä aikoina en kiinnittänyt huomioni isäni joukkoihin, sillä minulla oli omia töitä hoidettavaksi; kosijoille vastaaminen. Isotätini, äitini ja enoni kertoivat kyllä kuka oli heidän mielestään paras tuleva aviomies minulle, mutta kukaan heistä ei tuntunut oikealta. En tiedä miksi, kaikkihan olivat varakkaita herrasmiehiä ja naimisiin meno heidän kanssaan soisi minulle ja jälkeläisilleni hyvän tulevaisuuden. Silti en osannut ajatella itseäni heidän vaimonaan.