Sydämen salaisuus

Luku 1

Istuin ompelustyöni ääressä ja katselin keväiselle pihamaalle. Lumet olivat melkein jo kokonaan sulaneet. Keltainen ruoho tuli jo esiin, vaikka paikka paikalta olikin vielä lunta. Aurinko paistoi sinisellä taivaalla, jossa kellui pari pilvenhattaraa. Minä hymyilin.

Kuulin kuinka ovi avautui ja isä kopisteli sisään. Minä ja äiti käännyimme katsomaan isää. En tiennyt vielä silloin, mitä hän oli sanomassa, mutta en olisi halunnutkaan. Isä istui pöydän ääreen ja hän työnsi suuhunsa pari lihan palaa. Lopulta hän kääntyi minua kohden ja minä katsoin häntä silmiin, joissa näkyi ylpeys.

"Eerika sinä pääset naimisiin. Arton pojan kanssa," isän ääni oli ylpeä. Hetken minä luulin, että hän tarkoitti Aslaa, nuorta poikaa, jota rakastan. Mutta ihminen voi olla väärässä. "Anton kanssa." silloin kun kuulin nimen, minusta tuntui kuin kaikki olisi valunut hukkaan. Ei, ei se voinut olla näin. Minä en voinut sanoa mitään, vain vaivoin ajattelemaan. En voinut hymyillä isälleni. En voinut yhtyä iloon, jota se toi isälle. Pystyin vain vaivoin sanomaan tekosyyn, enkä keksinyt mitään järkevää tekosyytä, mutta halusinkin vain pois.

"Minä haen vettä," sanoin. Miksi hakisin vettä, sitähän on muutenkin jo aivan tarpeeksi. Tiesin, ettei kukaan uskoisi minun tekevän niin. Mutta kai äiti ja isä kuitenkin ymmärtävät minua. Minun täytyy sulatella tietoa päässäni.

En jäänyt kuuntelemaan enää. Äiti ehkä sanoi jotain perääni, mutta minä en kuullut taikka sisäistänyt, mitä hän sanoi. Halusin vain pois. Halusin vajota maan alle ja kadota tästä maailmasta.

Minä juoksin. Juoksin suoraan metsään, sydän takoen rinnassa ja kyynelten valuessa silmistä. Heitin vesisangon maahan ja jatkoi juoksemista. Talo jäi taakse, mutta en voinut vieläkään pysähtyä. Juoksin, kunnes en enää jaksanut. Kaaduin maahan ja itkin. Itkin huonoa onneani. Suruani.

Kuulin askeleet takanani, mutta en tahtonut nousta. En tahtonut tietää, kuka siellä oli. Luulin, että isä tai äiti olisi tullut etsimään minua, kun minua ei kuulunut sisään. Toisaalta tiesin, etten ollut ollut vielä ulkona kauaa, joten voisivatko he epäillä mitään.

"Eerika," kun kuulin oman nimeni, tunnistin hempeän soljuvan, vahvan äänen. Asla. Miten hän oli tullut tänne ja löytänyt minut? Nousin maasta tietäen kasvojen punaisuudesta ja kuivuneista kyyneleistä. Tummat silmät katsoivat minuun, minusta tuntui kuin olisin halunnut katsoa ainiaan niitä silmiä. Tummaa hohkaava iho kutsui silittämään. Paksut tummat hiukset kutsuivat sormiani. Olisin vain halunnut mennä hänen luokseen ja unohtaa kaiken pahan, kaiken väärän, joka seurasi minua kaikkialle.

Hän tuli luokseni, istui viereeni. Se sai minut jo tuntemaan jotain sydämessäni. Hän kietoi kätensä ympärilleni. Sydämeni alkoi takoa rintaani aivan kuin se olisi tahtonut pois. Kämmeneni alkoivat hiota ja jokin mieleni pohjassa kolahti paikoiltaan, se pitäisi saada takaisin paikoilleni. Halusin jotain, jokin tunne otti minussa vallan. En tiedä, mitä se oli. Mutta jotain samalla ihanaa ja pelottavaa. Tiesin, että hänkin tunsi saman - ei hän olisi muuten tehnyt sitä samaa.

Aslan käsi tipahti vyötärölleni. Hänen huulensa lähentyivät omiani ja lopulta tulivat niin lähelle, että ne koskettivat. Millään ei ollut enää väliä - ei edes sillä, että minä olisin pian vaimo. Hänen huulensa olivat vain minun omillani. Hän painautui minua vasten. Maa vastasi selkääni ja varvut kutittivat päätäni.

Hän suuteli minua uudelleen ja uudelleen. Minä olisin tahtonut, että hän olisi se, joka veisi neitsyyteni, mutta tunsin hänet. Niin suurta syntiä hän ei voisi tehdä veljeään kohtaan. Hän nousi nopeasti yltäni ja istui maassa hengittäen kiivaasti. Minä katsoin surullisin silmin häntä. Olisin halunnut painaa käteni hänen selkäänsä ja lohduttaa häntä. Minä tarvitsin lohdutusta, mutta niin hänkin.