Sydämen salaisuus

Luku 2

Kaikki oli mennyttä. Kaikki oli valunut hukkaan. Lapsuus päättyi, nuoruus päätyi ja karu todellisuus odotti edessäpäin.

Äiti piti käsistäni kiinni ja hymyili, mutta hänen silmissään näkyi haikeus. Näin, ettei hän kyennyt sanomaan mitään. Minulla olisi uusi elämä edessäpäin ja niin olisi heilläkin. He jättäisivät minut yksin elämäni nojaan, mieheni perheen huomaan. Perheeni häviäisi pois elämästäni, he muuttaisivat kaupunkiin kauaksi minusta. He tarvitsivat työtä, mahdollisuuksia kaupankäyntiin. Nyt heillä olisi vapaus siihen ilman minua. Minä jäisin taakse.

"Ole vahva kultaseni. Me näemme vielä," äiti rakasti minua, minä tiesin sen. Hän ei ollut koskaan ollut minulle vihainen, vaikka olinkin tyttö. Nyt en kuitenkaan ollut varma, näkisinkö häntä oikeasti enää koskaan.

Irrotin äitini kädestä ja katsoin häneen. Pakotin hymyn huulilleni. Kaikki olisi hyvin, yritin vakuutta itselleni ja hänelle. Minä kyllä pärjäisin, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pärjätä. Kyynel tipahti poskelleni, mutta hymyilin.

Kävelin pois kotoani hevoskäryjen luokse ja istuin aviomieheni viereen. Käännyin katsomaan perhettäni ja kotiani viimeisen kerran. Sekunneissa se kaikki jäi taakse ja kaikki paha tuli eteen. Lopulta käänsin katseeni eteenpäin.

Tiesin minne olimme menossa. Olin käynyt uudessa kodissani kerran, mutta sinne ei ollut vielä silloin rakennettu taloa. Tiesin siis vain ympäristön, minne olin menossa. Tiesin myös, että olin menossa uuteen elämään, jota en halunnut.

Kyynel vierähti silmääni, mutta pyyhkäisin sen pois. Katsoin taivaanrantaan laskevaa aurinkoa. Tänään olin tanssinut surullisesti, olin syönyt hyviä ruokia, mutta nyt olin tässä. Nyt minä olin omaisuutta. Nyt minun vapauteni kahlittaisiin ikuisiksi ajoiksi. Nyt olin kokonaan vaimo. Nyt minun tulisi rakastaa tai edes kunnioittaa. Minä en voisi. En voisi koskea häneen kavahtamatta. En voisi katsoa hänen ja minun lapsiini ilman, että miettisin lapsissa olevaa häntä.

Minä pelkäsin. Kylmä hiipi selässäni ja minä tärisin pelosta, jonka peitin kylmyyteen. En nytkään voinut katsoa miestä vierelläni. Katsoin kuitenkin pää pystyssä eteenpäin. Minä olisin vahva, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kärryt poukkoilivat tietä pitkin ja katsoin rohkeasti eteenpäin. Minun tulisi tietää minne menisin ja miten pääsisin pois. Painoin mieleeni jokaisen pienen yksityiskohdan jolla olisi minulle apua. Puiden asennot tien ympärillä, suuren kiven, kannon johon kärryn rengas kopsahti, ojan, johon jäi melkein kiinni.

Puiden takana näkyi pieni avonainen pelto. Pelto, joka olisi meidän. Pelto, joka tuli kokoajan lähemmäksi kahlitakseen minut omakseen. Erotin melkein keskellä peltoa rakennuksen tai niitä oli useita.

Pihamaa oli melko suuri ja rakennuksia oli monia. Tajusin silloin, mitä minulta odotettiin. Minulta odotettiin paljon, paljon kaikkea, mitä en halunnut antaa. Anton halusi minusta hyvän vaimon, joka synnyttäisi monia lapsia rakentaen suurtilan. Hän oli aivan liian kunnianhimoinen, sillä minä vain halusin tuottaa hänelle pettymyksen.

Kärryt pysähtyivät. Anton nousi kärryistä ja ojensi kätensä, johon minun oli vastahakoisesti tartuttava. Hänen kätensä oli vahva, mutta se olikin kaikista pahinta. Hän oli liian vahva, pelkäsin häviäväni elämäni hänelle.

Kävelin kuin transsissa eteenpäin, en olisi kuullut vaikka minulle olisi puhuttu. Avasin puisen oven ja eteeni avautui melko pitkä käytävä, eteinen. Kävelin, kunnes jouduin avaamaan uuden oven, joka veisi minut talooni. Kotiin, jonka jouduin jakamaan väärän miehen kanssa.

Talo oli yllättävän suuri. Keskellä huonetta oli pöytä, jonka päällä oli kaunis liina. Se oli lahja uuteen kotiini äidiltä, tunnistin sen missä vain. Äiti oli ainoa, joka teki tuollaisia kauniita kiekuroita liinoihin.

Huoneessa oli yksi sänky. Minä joutuisin jakamaan sen. Tiesin sen kyllä, mutta olin vain toivonut, että se ei olisi ollut totta. Sängyn päällä oleva peitto oli kaunis, se ei ollut äidin käden jälkeä. Sen täytyi olla Anton äidin tekemä. Minä annoin käteni hipaista peiton pintaa. Se oli niin sileä.

Huoneessa oli tulisija. Kävelin sen luokse ja kumarruin sen eteen. Omatoimisesti sytytin tulet siihen, sillä sitähän minulta haluttiin. Emännän otetta.

Kyynel vierähti jälleen kerran poskelleni. Minusta tuntui, että kyyneliä tuli aina vain lisää. Ne kertoivat kuinka vihasin ja pelkäsin tätä. Ne kertoivat, että minä en halunnut tätä. En pyyhkinyt kyyneltä pois. Tunsin kuinka se putosi poskeani pitkin suulleni. Maistoin suolaisen kyyneleen. Se oli vain yksi kyynel, muille minä en antanut valtaa pudota.

Nousin ylös ja pyyhin hameen helmastani liat pois. Käännyin vielä katsomaan viimeiseen nurkkaan, jonne en vielä ollut katsettani luonut. Siellä oli rukki. Sitä minulta odotettiin siis, minulle oli jo töitäkin uudessa kodossani.

Kuulin kuinka ovi avautui. Yritin vaivalloisesti pitää hengitykseni tasaisena, vaikka pakokauhu yritti nousta. Minä en kääntynyt. Kuulin kuinka askeleet lähenivät minua. Sydämeni syke kiihtyi pelosta, mutta minä yritin olla vahvana. En antanut itseni ruveta tärisemään. Minun olisi otettava kaikki tuleva vastaan, vaikka minä tiesin, että en halunnut.

Tunsin kuinka vahvat kädet kietoutuivat minun ympärilleni takaa päin. Ne vangitsivat minut. Tunsin pään, joka painautui hiuksiini. Kuulin hengityksen korvani viereltä. Minä en liikkunut. Mies pakotti minut kääntymään. Hänen katseensa porautui minuun, - edelleen väärällä tavalla. Tunsin karheat kovat huulet omillani. Minä säpsähdin ja astuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin, mutta Anton ei päästänyt minua niin helpolla. Hän päätti osallistua leikkiini. Hän pakotti minut astumaan monia askelia taaksepäin, kunnes seinä tuli vastaan. Hän avasi pukuni ja hän odotti minun avaamaan omansa. Minä en tehnyt niin. Minä olin päättänyt olla tekemättä mitään, vaikka tiesin, että mies voisi suuttua minulle siitä.

"Ota puku pois," Antonin käskevä ääni porautui korviini. Tärisevin käsin vedin päällymekkoni pois päältäni. Katsoin miestä kysyvästi, sillä en tiennyt halusiko hän minun ottavan aluspukunikin pois. Hän katsoi minuun hetken, kunnes nyökkäsi. Silloin sydämeni jätti lyönnin väliin, ennen kuin kiihtyi. Hapensaantini vaikeutui. Tärisevin käsin pujotin valkean pellavamekon yltäni pois. Se putosi myttyyn maahan.

Tunsin itseni pieneksi ja heikoksi siinä keskellä huonetta alastomana seisoessani. Suljin silmäni, kunnes pelokkain askelin kävelin vuoteeseen. Piilouduin vällyjen alle. Odotin hetken, kunnes tunsin kuinka vierelleni tultiin.

Antonin kuuma iho ja vahvat kädet jäivät kummittelemaan mieleeni vielä, kun hän oli lähtenyt ulos saunalle. Minä makasin sängyssä voimatta tehdä mitään. Sydämeni hakkasi edelleen, vaikka olin maannut siinä yksin jo monia minuutteja. Tiesin, että minun olisi noustava ja puettava. Minunkin pitäisi peseytyä, mutta sen tekisin aivan yksin. Pujotin puuvillamekon päälleni ja odotin, kunnes Anton tuli.

Oli minun vuoroni lähteä saunalle. Siellä minua odotti vesisaavi. Kauhoin kylmää vettä päälleni. Vesipisarat putoilivat kylminä vartaloani pitkin. Minulla ei ollut mitään kiirettä. Annoin käteni kauhoa hitaasti vettä ja annoin mieleni rauhoittua kylmän veden avulla.

Minä tärisin edelleen, kun puin vaatteet takaisin ylleni. Hiukseni minä jätin avonaisiksi, sillä minä en jaksanut enää kammata ja letittää niitä. Hiuksillani ei ollut enää väliä.

Kävelin hitain askelin pihan poikki takaisin pirttiin. Anton istui pöydän äärellä ja hän nosti katseensa minuun, kun avasin oven. Hän oli hiljaa, eikä hän tehnyt mitään. Hän vain tuijotti minua saaden oloni kiusaantuneeksi.

Kuvittelin, että se päivä oli yksi elämäni kauheimmista, mutta tiesin olevani väärässä. Tämä päivä oli ollut vasta alkua. Tämä päivä oli vasta antanut alun uudelle elämälleni.

Olen niin pahoillani, että uuden luvun päivittäminen kesti näin kaunan ja sitten se on vielä niin lyhyt. Mutta kerta kaikkiaan minun inspiraationi katosi ja nyt päätin sitten kuitenkin pakottamaan itseni kirjoittamana uuden luvun, sillä en halua tuottaa kenellekään pettymystä ja lopettaa tätä tarinaa. Yritän kerran kuukaudessa vähintäänkin päivittämään uuden luvun.