Novellikokoelma

If you die, I die

Mitä tehdä jos aiheuttaa läheiselle tuskaa? En tiennyt mitä tehdä. Katsoin vieressäni istuvaa poikaa hymyillen. Rakastin häntä, mutta tiesin satuttavani häntä. Tiesin hänen suuttuvan kun kerron, että. Hän oli luonteeltaan badboy millaiseksi sellainen nyt luokitelkaan...
En halunnut kertoa hänelle ettei hän suuttuisi minulle tai huolestuisi liikaa. Meillä oli yhteiset suunnitelmat mitä teemme lukion jälkeen. Olisimme menneet opiskelemaan johonkin kouluun ja asuneet saman katon alla, mutta en pystynyt siihen. Eikä se olisi mahdollista, jos en olisi täällä enää. Olin sairas. Lääkäreiden mukaan sairauteni oli levinnyt pitkälle kehooni. He sanoivat, etten eläisi enää pitkään... Tiesin sen kyllä itsekin. Sairauteni oli levinnyt pahaksi ja veisi minulta voimat ennen pitkää. Ennen pitkää minun olisi kerrottava tuolle pojalle etten pysty olemaan hänen luonaan enää pitkään. Minun tuurillani hän ottaa ensimäisen tytön, joka tulee vastaan ja unohtaa minut. Hän oli vakuuttanut, että välittää minusta ja tekisi mitä vaan vuokseni. Joka ilta hän kertoi, että rakastaa minua ja haluaa tulevaisuuden kanssani. Siksi halusinkin viettää, ehkä viimeiset kuukauteni hänen kanssaan ja kertoa asiani...

Päivät menivät nopeaa. Halusin kertoa joka päivä pojalle, että olin sairas, mutta en vain pystynyt siihen. Tänään halusin kummiskin kertoa.

"Kuule...", aloitin ja rusketukkainen poika kääntyi katsomaan minua hymyillen.
Vedin henkeä ja suljin silmäni.

"Mä oon sairas... ja en elä välttämättä kauaa", sanoin ja katsoin poikaa, joka vain seisoi ja katsoi minua hämmentyneenä.
Muutamat kyyneleet valuivat minun sekä tuon pojan poskille. Pyyhkäisin omani pois ja katsoin taas poikaa, joka tulee halaamaan minua.

"Rakas kyl sä selviit. Muista. Jos sä kuolet mäkin kuolen", hän sanoi ja rutisti minua tiukempaan. Hymyilin pienesti. Hänen halauksessa oloni oli turvallinen.

"Jos mä kuolen jää sä tänne... löydät jonkun kivan tytön jonka kans perustat perheen", sanoin. En halunnut että hän tekisi itselleen mitään, jos kuolen...

Kaksi viikkoa myöhemmin jouduin sairaalaan. Oloni oli huonontunut ja tilani oli vakaa. Selvisin siitä. Äitini oli tietenkin huolissaan. Sen jälkeen lääkärit alkoivat tehdä minulle hoitoja. Minut laitettiin letkuihin ja otettiin näytteitä. Onneksi sairauteni ei ollut  levinnyt  enempää.
Kun pääsin pois olin kotona pari päivää. Ulos en saanut mennä ja kukaan ei saanut käydä meillä etten sairastu. Olin nyt herkkä sairastumiselle.

Sitten sain nähdä kavereitani. He kyselivät koko ajan olinko kunnossa ja muuta sellaista. En ollut kuulemma enää sama pirteä, iloinen itseni. Olin kuulemma hiljainen ja väsynyt.
En ihmettele. Hoidot olivat rankkoja ja veivät voimat.
   Vilkaissin vieressäni istuvaa poikaa. Hän ei ollut enää entisensä. Hän oli jotenkin... niinkuin...rauhallisempi.
Koko ajan hän vaikutti etäisemmältä. Emme olleet enää paljoa yhdessä emmekä jutelleet. Yhtenä päivänä  kumminkin kysyin mikä häntä vaivasi ja sain vastaukseksi: "En tiiä mitä teen, jos sä kuolisit. Sä haluisit et jatkan eteenpäin, mutta en mä haluu jatkaa ilman sua..."

"Ei sun tarvi. Vaikka olisinkin poissa oon aina täällä", sanoin ja laitoin käteni vasemnan puoleisen rintani päälle, missä sydän on. Hän hymyili ja nyökkäsi.

"Sä tiedät etten tuu unohtaan sua.. en ikinä", hän sanoi ja hymyili leveämmin.

Seuraavina viikkoina oloni vain huononi ja huononi. Oksentelin ja valitin, koska minuun sattui. Oloani paransi välillä se kun hän sekä kaverini tulivat käymään.
Tiesin, että he välittivät minusta.

"Jos mä kuolen nyt te tiiätte et ootte mulle rakkaita", sanoin ja katsoin parasta ystävääni sinisiin silmiin, joiden kulmista tippui kyynel kädelleni.
"Älä itke", lohdutin kaveriani ja otin häntä kädestä kiinni.
"Kyllä me nähään. Mä lupaan sen. Vietetään taas joku viikonloppu katsoen komedia leffoja. Mä selviin kyllä", sanoin ja katsoin häntä hymyillen kyyneleiden täyttämien silmieni läpi.

"Mä tiedän, että sä selviit. Pääset pian kotiin ja katsotaan elokuvia", hän toisti. Tiesimme molemmt ettei sairauteni parannu, mutta pääsisin pian pois sairaalasta...ainakin hetkeksi. Tiesin, että lähden pian ja niin tiesi myös ystävänikin. Hänen menettäminen olisi yhtä vaikeaa kun myös tärkeimmän ihmisen. En käsittänyt kuinka vaikeaa on edes ajatella, että kohta minua ei olisi paitsi läheisten muistoissa, valokuvissa sekä nimeni hautakivessä.

Päästyäni sairaalasta pois pidin lupaukseni ja menin katsomaan elokuvia kaverini luo. Emme oikeastaan katsoneen niitä vaan juttelimme ja otimme yhteiskuvia, jotta hän muistaisi kuinka iloisia olimme aina. Elokuva pyöri taustalla ja kkaverini räpsi minustakin kuvia.

"Vaikea ajatella, että emme välttäämättä ensi vuonna tee tätä", sanoin. Kaverini kääntyi katsomaan minua kummissaan.

"Miten niin?" Hän kysyi. Ilmeisesti hän ei halunnut uskoa asiaa etten ole ensi vuonna enää tässä.

"Ei ole mahdollosta, että olisin tässä ensi vuonnakin", sanoin. Kaverini ei enään hymyillyt. Hänen oli hyväksyttävä se etten ehkä ole enään täällä ensi vuonna.

Ei mennyt pitkään kun jouduin uudestaan sairaalaan. Tunsin sisälläni, että tämä olisi viimeinen kertani. Oloni heikentyi koko ajan enkä voinut tehdä mitään muuta kuin maata sairaalassa.
Oli ihana nähdä kavereita ja etenkin häntä.
Tuo ruskeatukkainen poika tuli huoneeseen ja istui tuolille.

"Tää on varmaan viimeinen kerta kun nään sut...", sanoin käheästi. Poika pudisti päätään.

"En mä haluu ajatella sitä. Haluun, että sä kuitenkin tiedät, että mä todella välitän susta", hän sanoi ja silitti kättäni. Vilkaisen kättä ja hymyilen.

"Mäkin  välitän susta, mut tiiän että en oo täs enään huomenna tai edes viikonpäästä. Mun voimat ei riitä enää ja muutenkin kun oon tässä kunnossa se on mahdotinta", sanoin ja tunsin lämpimän kyyneleen poskellani. Poika nousi ylös ja sanoi, että jää kaipaamaan minua.

Makasin koko illan heikossa kunnossa. Hoitajat kävivät huoneessa katsomassa olinko kunnossa. He tarjosivat vahvempia lääkkeitä minulle ja minun oli ne syötävä. Mikään ei kuitenkaan pysynyt sisälläni.
Yli puolenyön jälkeen äiti  tuli huoneeseeni ja katsoi minua surullisesti. Hän pahoitteli ja kertoi, että hän oli kuollut. Hänet tuotiin sairaalaan mutta kuoli matkalla tänne. Tiesin mitä hhän oli tehnyt ja se oli tyhmää. Aloin itkemään. Miksi hän teki niin. Kuka olisi niin tyhmä, että tappaisi itsensä? Painoin silmäni kiinni ja tunsin loppujenkin voimieni hiipuvan.
If you die, I die...

No... tässä oli siis haaste _meriim_ 
Sain häneltä sanat tuska, rakkaus ja badboy.  Sanoja täytyi olla vähintään 800 ja sain tehtyä tämän 900 sanalla! En tosiaankaan ole hyvä kirjoittamaan näin pitkiä tarinoita tai lukuja. Tästäkin saattoi tulla outo. Tätä tarinaa ei ole kenellekkään tuntemalleni tapahtunut vaan keksin päästäni.
Nimiä en kummallekkaan laittanut, koska ajattelin olisiko näin kivempi kirjoittaa.
Mutta mitäs tykkäsitte? On hyvin mahdollista, että näitä tulee lisää jos innostun kirjoittamaan.
Virheitä saattaa löytyä teksti voi olla hieman tylsää, mutta yritimpähän nyt kokeilla :D
Mutta kommentoikaa ihmeeessä, koska olisi kivaa saada palautetta :)