Romahdus

1.

Se tuli alas ennen kuin edes huomasin.

Ensin näin halkeamia.

Pienen pieniä paloja putoili.

Se oli vain hetki.

Se tapahtui hetkessä, nopeasti.

Ystävät, muut, ei heitä enää ole. Paitsi muutamia.

Minä mukaan lukien.

Koulun kevätjuhlan harjoitukset olivat ohi ja kävelimme Annan ja Sirun kanssa koulun ovesta ulos ja juttelimme.

- Mihin kouluun hait? Siru kysyi minulta.
- Rovaniemelle lukioon. Mihin te?
- Miksi sinne asti? Anna kysyi kummastuneena.
- Siellä asuu kuitenkin yli puolet koko suvustani ja tunnen kuuluvani Lapin maisemiin, sanoin ja tytöt katsoivat minua kuin hullua.
- Olet asunut täällä koko ikäsi niin miksi muuttaa monen sadan kilometrin päähän kotoa? Anna kysyi.
- Mitä se teitä liikuttaa vaikka menisin Portugaliin? sanoin äkäisesti ja kiihdytin vauhtia ja tytöt jäivät vihdoin jälkeeni.

Kun olin kotona, äiti, Elisa ja isä olivat odottamassa minua kotiin ja ruoka oli jo pöydässä. He halusivat ilmeisesti jutella muuttamisesta ja aavistin sen.

- Hei, Enni, isä sanoi ja käski istuutua pöytään.
- Moi vaan, sanoin hiljaa.
- Oletko suunnitellut muuttamista? äiti kysyi.
- Mitäpä muuta nyt voi edes ajatella? sanoin ja yllätyin itsekin siitä, mitä suustani tuli.
- Noh, isä torui ja näytti nyrkkiä. Minä näytin keskisormea ja marssin huoneeseeni ovet paukkuen.

Tunteeni olivat kuin suurta lankakerää sisälläni, mutten olisi halunnut purkaa niitä vanhempiini, enkä varsinkaan Elisaan. Eihän se heidän vika ollut, että muuttaminen aiheutti niin kovaa stressiä minulle. Olisin kuitenkin halunnut puhua jollekulle tunteistani. Minua painoi kuitenkin eniten tytöille suuttuminen. En näkisi heitä vuoteen, joten jopa ajatus hyvien ystävien menettämisestä aiheutti minulle suuria paineita.

Kun tulin ulos huoneestani, näin Elisan itkemässä. Menin hänen luokseen ja kysyin onko jokin hätänä.

- Äiti ja isä riitelivät, Elisa sanoi itkuisesti.
- Tiedätkö miksi? kysyin.
- He puhuivat englanniksi, joten en saanut selvää, Elisa sanoi ja katsoi minua itkuisilla silmillään.
- Kuulitko mitään nimiä puheen seassa? utelin vielä.
- Sinun nimesi ja jonkun Astan nimen myös, Elisa sanoi.
- Aijaa. Täytyy puhua heille. Missä he nyt ovat? kysyin.
- Kai lähtivät kaupoille, Elisa nyyhkytti.
- Tiedätkö mitä se tarkoittaa? sanoin ja vinkkasin silmää.
- No? Elisa sanoi ja jäi odottamaan vastaustani kirkkain silmin.
- Jäätelökiska avautui eilen, pitäisikö...
- Jee! Elisa huusi ja olikin jo samassa laittamassa kenkiään jalkaan ja kiskomassa takkiaan niskaan.

Koko viikko oli ollut täynnä kauniita säitä ja lämpimiä päiviä, enteillen kesää. Kun saavuimme kioskille, myyjä kysyi tavalliseen sävyyn, että mitä otamme. Maksettuani menimme uusille penkeille istumaan ja katsomaan kaupungin sykettä.

- Saanko tulla joskus käymään Rovaniemellä? Elisa kysyi ujostellen ja katsellen maahan.
- Et missään tapauksessa, sanoin vakavana vitsaillen, mutta Elisa ei ymmärtänyt sitä.
- Miksen? Elisa kysyi ja väänsi itkua.
- Se oli vitsi! Totta kai saat tulla! Olet minun lempityttöni! sanoin ja rutistin Elisaa.

Kun olimme jo lähdössä kotiin, Anna, Siru ja pahin viholliseni Inna tulivat meitä vastaan, kaikki kädet käsissään. Inna tuli tänä vuonna tuplaamaan yhdeksännen luokan ja hän on kuulemma ihan sekaisin. Tulemisestaan asti olen vihannut häntä ja tunne on molemminpuolinen. Sydämeni meni sykkyrälle rinnassani ja kyyneleet puskivat esille.

- Ennillä ei taidakaan olla kavereita, kun ruman pikkusiskon kanssa täytyy kulkea, Inna sanoi ja kaikki alkoivat räkättämään.

Menin Innan luokse ja läimäisin häntä kasvoille ja hymyilin kauniisti. Samalla hetkellä Annan ja Sirun kasvot kääntyivät suruilmeeseen.

- Ehkä ymmärrätte joskus, miksi en välttämättä teidän kanssanne enää kulje, sanoin ja työnnyin tyttöjen lävitse tönäisten Sirun kumoon.

Vasta kotiin saavuttuamme puhuimme. Elisa oli järkyttynyt tunnepurkauksestani Innaa kohtaan. Niin minäkin olin. En ole koskaan halunnut satuttaa ihmisiä. En ketään.

Äiti ja isä saapuivat kotiin. Tunteeni olivat kuin hyökyaaltoja, mutta pyrin hillitsemään niitä.

- Äiti ja isä, voitaisiinko jutella? Rauhassa, painotin.
- Voidaan. Mennään meidän huoneeseemme, isä sanoi ja aukaisi oven.
- Olemme ihmeissämme käytöksestäsi, äiti ja isä aloittivat ennen kuin olin päässyt edes istuutumaan.
- Minä halusin puhua teidän kanssa. Elisa oli kuullut kun te puhuitte englanniksi. Ja Astan nimikin nousi esille. Voisitte vaikka kertoa, että mitä te oikein suunnittelette, sanoin ja katsoin molempia vihaisesti.
- Mietimme, että voitaisiin kaikki muuttaa Rovaniemelle, ensiksi asuisimme Astan huvilassa, mitä hän vuokraa, äiti sanoi ja tukeutui isään.
- Ettekö te ymmärrä? Minä lähden sinne teidän takia, sanoin ja purskahdin nauruun. Äiti puolestaan purskahti itkuun.
- Mitä? isä kysyi.
- Etköhän kuullut, sanoin ja hymyilin vastenmielisesti.
- Nyt riittää. Arestiin ja sassiin! isä korotti ääntään ja kuulin oven toiselta puolelta Elisan itkua.
- En jaksa enää pistää hanttiin. Arestiin laittaminen ei hyödytä mitään. Olen vastuussa itse tekemisistäni. Enkä aio muuttaa teidän kanssanne mihinkään. Piste.

Marssin ulos huoneesta, kaappasin Elisan syliini ja halasimme. Tiesin, että Elisalla on huono olla. Minulla on huono olla. Vanhemmilla. Kaikilla.