Romahdus

2.

Viikko hujahti nopeasti, mulkoillen tyttöjä vihaisesti, yksinäisenä.

Koulun kevätjuhlan kenraaliharjoitukset olivat raskaat. Ajatus koulun jättämisestä ja etenkin Joensuun jättämisestä oli vaikeaa.

Viimeisen kättelyn kohdalla kuulin outoa rapinaa katosta. Katsoin ylös ja näin eteneviä halkeamia. Pakokauhu alkoi vallata minua.

- Katto romahtaa, sanoin rauhallisesti, mutta kovaan ääneen.

Kaikki alkoivat nauramaan, mutta katsoivat silti kattoa. Nauru loppui. Pieniä harmaita sementin paloja alkoi putoilla katosta niskaamme. Muut juoksivat pakokauhun valtaamina uloskäyntiä kohti, mutta jäin vain seisomaan. En tiedä miksi. Mietin sen pienen hetken elämääni. Pitäisikö minun elää. Onko minulla enää mitään elämisen arvoista.

Sitä ei tarvinnut kauaa miettiä, kun koko katto romahti ja kaikki jäivät painavien sementinpalojen alle. Kukaan ei ollut päässyt ulos ovista, sillä ne olivat jo lukittuina tähän aikaan sisäpuolilta. Vain avaimilla pääsi ulos.

Äiti, isä ja Elisa kävelevät kohti koulua vauhtia, Elisa on jäänyt hieman jälkeen. Äidin kasvoilla on hätääntynyt ilme, isän kasvot ovat jälleen kuin kiveä, niin kuin ennenkin. Äiti tiedustelee poliisilta, onko Enni Sarkonoja jäänyt jumiin katon alle. Poliisi katsoo jo valmiista listasta ja etsii nimeä. Äiti romahtaa isän syliin. Elisa vetää isää takinhelmasta ja kysyy, mitä poliisi sanoi. Isä hermostuu ja myöntää minun jääneeni romahtaneiden sementinpalojen alle.
Äiti luulee, että on vielä toivoa.

Hän sujahtaa poliisien näkemättä sisälle. Hän etsii minua salista. Kyyneleet pursuavat hänen silmistään. Äiti näkee kenkäni ja lyhistyy lattialle. Hän konttaa kenkäni luokse ja ottaa sen käteensä. Ihan hänen vieressään hän näkee minut. Hän viskoo nopealla tahdilla kiviä pois päältäni ja kääntää minut selälleni, kaikkien niiden kivenmurikoiden päälle ja alkaa itkemään vuolaasti. Äiti kokeilee pulssiani ja yrittää elvyttää minua, mutta mikään ei auta.

Äiti! Olen täällä pilven reunalla ja näen itseni, myös sinut. Kyyneleesi ja kosketuksesi veristä ihoani vasten. Tunnen. Mutten sinua. Tunnen kylmän ja routaisen sisimpäni. Suru, ettet kuule enää huutoani, et itkuani, et nauruani, etkä iloani. Et ole enää elämäni vaiheissa mukana.

Poliisit huomaavat äidin salissa minut sylissään ja vierestäni nousee hahmo. Se on Siru. Hän selvisi. Ensimmäisenä hän näkee minut. Kyyneleet valtaavat myös Sirun kasvot ja hän suutelee otsaani hellästi. Siru kuiskaa korvaani jotain.

"Jos kuulet minua vielä... olit minulle aina se roolimalli. Se tuki ja turva, mitä tarvitsin aina. Olisimme voineet sopia kaiken ja olla taas ystäviä. Nyt olet poissa. Anna anteeksi. Rakas."

Siru kääntyy poispäin minusta ja näkee selvinneen Innan. Inna tulee luoksemme ja yrittää halata Sirua.

"Enni oli minun ainoa oikea ystävä. En halua enää nähdä sinua. Mene pois", Siru sanoo ja työntää Innaa pois luotaan.

Samassa huomaan, että äiti on kadonnut. Hän menee ovella poliisien kanssa ja huutaa, ettei halua menettää minua. Sori. Menetit jo.

Elämä on raakaa peliä. Jumalalla on jokaiselle käsikirjoitus. Minun käsikirjoitukselleni ei tehty koskaan muutoksia. Ei pyyhitty kirjoitusvirheitä, eikä lisätty unohtuneita ä:n pilkkuja. Niin se vain menee.

Nyt minua jo pakataankin pussiin. Vasta nyt ymmärrän. Minulla oli sittenkin menetettävää.

************************************

Tällainen tarinanalku tällä kertaa. Tätä on aika raskasta kirjoittaa, joten jatko-osissa saattaa kulua pienoinen tovi. Minulla on kuitenkin kaksi muuta tarinaa vielä kehittymässä! Kommentoi, jos tämä on raskasta lukea, tai jos tämä liikuttaa sinua jotenkin. Otan palautetta mielelläni vastaan!

-Sanna♡