Romahdus

3.

Minulla olisi jäänyt paljon sanottavaa. Isälle, äidille, Elisalle, Annalle ja Sirulle. Nyt se on myöhäistä.

Tiedän, että vain seitsemän selvisi 80 oppilaasta koulun salirakennuksen romahduksessa. Yksi niistä oli Siru. Toinen oli Inna. Ja loput eivät merkinneet minulle mitään. Mitä? En minä tunne enää kuin kylmän ja roudan sisimmässäni.

Kaiketi yllä mainitut henkilöt kaipaavat minua ja lukitsivat huoneeni itseltään, ettei pahat, pahat muistot jäisi elämään heidän kanssaan. Huoneessani ne kuitenkin jylläävät ja vetävät huoneeseen astuvan niin syvälle murheeseen ja kaipuuseen, kun vain voi. He tietävät sen sisimmässään, mutteivät päästä niitä valloilleen surun täyttämään mieleensä.

On myös niitä, jotka kaipaavat minua, mutta lähinnä kiusattavaksi. Inna, Mika, Olli. Inna tietää kyllä, että oli väärin, että juuri hän jäi eloon, enkä minä. Hän tietää tehneensä väärin ja tieto kalvaa häntä, muttei halua kertoa kellekään siitä, mitä hän sanoi minulle kaupungilla. Kaikkien syyttävä sormi osoittaa Mikaa, Ollia ja etenkin Innaa. Hyvä koulumenestykseni tuotti kinaa poikien ja minun väleihin. Inhosin heitä, mutten koskaan sanonut heille mitään. Toisin kuin he. He kysyivät minulta aina välituntisin, että miltä kirjat tänään maistuivat. He kutsuivat minua hikipingoksi ja opettajien lellikiksi. Mutta minä olin vain hiljaa.

Tein juuri hienon löydön kuoleman hyvistä puolista. Minähän olen kuin Jumala. Näen ja kuulen kaiken mitä haluan ja saan sulkea korvani ja silmäni elävien asioilta. Minun ei tarvitse enää kuunnella kenenkään pilkkaa, eikä ilkeilyä. Elämäni, joka ei ole elämä, onkin oikeastaan aika mahtavaa.

Huonoja puolia onkin sitten vain yksi. En tunne mitään. En iloa, rakkautta, vihaa tai surua. Se on raskain osa tätä. Hirvein osa tätä. Kuolemaa. En saa rakastaa edes kuollutta isoäitiäni, jota en ole vielä tavannutkaan täällä pilvien reunoilla.

Pilvein reunat ovat kuin kehystettyjä tauluja kotitalon ruskeissa seinissä.