Maailmani, elämäni

Maailmani, elämäni 1.

Katsoin lasittunein silmin eteenpäin, kohti suuntaa, jonne kävelin. En välittänyt nykyään mistään. Koko maailma oli aivan päin helvettiä. Tiesin kaupundin katujen varsilla sijaitsevien paikkojen nimet. Kulmakunnan jokainen sopukka lastentarhasta baareihin oli käyty läpi. En välttämättä itse ollut halunnut mukaan, mutta minulta harvoin kysyttiin yhtään mitään. Tyydyin olemaan hiljaa. Niin oli kaikkien kannalta parempi. Tietenkin minulla olisi jotain järkevääkin sanottavaa. En vain saanut suutani auki sellaisissa kohdissa.

Maailma oli mysteeri, jota koitin ratkaista, mutta se ei halunnut aueta minulle. Jokainen sekuntti tuotti tuskaa. Vaikken välittänyt ajasta, jonka vietin paikoillani, toivoin edes päätyväni jonnekkin parempaan paikkaan kuin tämä. Mikä siitä teki niin vaikean. Miksei minulle ollut kehitelty onnellista loppua. Mikä sai juuri minut kärsimään.

Huuto takaatani sai voimistamaan askeliaan. Vaikken mistään oikein välittänyt, en halunnut ranteitani vielä kipeämmiksi, mitä ne olivat jo. Pahoinpitelyksi sitä varmaankin pystyi sanomaan. En sanonut sitä sellaiseksi. Olin aina jollain tavalla ansainnut sen. En ehkä kyseiseltä henkilöltä, mutta jotenkin.

Kiirehdin askelien kanssa ohi pikkukaupan, jossa minun oli pitänyt käydä. En kestänyt ajatusta, että jossain näkyvällä paikalla sain turpaani. Saisin vielä enemmän selkääni, jos pahoinpitelijä pääsisi vapaaksi. Kukaan ei tajunnut olotilaa.

Kiisin askeleni sivukujalle koittaen välttää lisäkatsojia ja ehkä eksyttää huutajan. Elämä oli kärsimystä ja jotenkin en vain jaksanut sitä.

Olin kauan sitten ollut onnellinen. Tiesin sen joistakin käsitteistä, joita olivat onnellisuus, ilo, kaverit, hauskanpito... Niin monia pieniä yksityiskohtia, jotka kaipasivat hiomista.

Kaverit olivat pettureita. He puhuivat selän takana milloin mistäkin asiasta. Välillä he pystyivät olemaan tiuskimatta vastauksilla tai katsomaan normaalisti. Kaveruus oli aivan kusipäistä ja yliarvostettua. Tarvitsin ihmisen, joka oli melkein saman tyylisessä tilassa kuin minäkin. Hänelle vain meillä olisi merkitystä. Ei olisi kolmatta pyörää. Ei olisi varakappaleita, jos toinen sattuisi olemaan kipeä. Oli vain yksi ja aito henkilö, eikä yhtään enempää. Kaipasin sitä onnentunnetta. Vaikken sitä kenellekkään suostunut milläkään tavalla myöntämään. Se oli liian suuri asia elämässäni.

Onnellisuus sitten. Mitä varten sellainen sanakin oli. Onnea ei voinut nähdä. Se oli katoavaa ja suoraansanottuna vain kusipäille tarkoitettua hommaa. Elämä oli vaikeaa muutenkin ja sitten pitäisi jotenkin mukamas pysyä onnellisena. Onni aiheutti surua. Mikä ei tehnyt onnelliseksi, teki surulliseksi. Eikä sitä pystynyt millään haluamansakkaan tavalla kiertää. Oli vain tuo yksi sana, jota piti mukamas vaalia. Haistakoon onnelisuus paskat.

Ilo puolestaan... sekin oli joku ylimääräinen tunnetila. Ilo liittyi onnellisuuteen. Iloa tuotti monet asiat, mutta ilon pystyi näkemään ja aistimaan. Se oli helpompi huomata, kuin joku onnellisuus. Iloa näkyi päivittäin. Joidenkin ihmisten kasvoilla kävi ilo, hetkellisesti tai jääden melkein kokonaan pysyväksi.

Hauskanpitoon kuului kaikki edellämainittu. Hauskaa oli helpompi viettää kavereiden seurassa. Kaveruus teki onneliseksi, josta siitäkin keskusteltiin. Hauskanpidon sivutuotteena saattoi olla iloa. Jokainen hetki tuntui hyvältä. Nauru kaikui, hymyt olivat liian suuria, silmiä ei edes kunnolla nähnyt naurunkyyneleiden takia yhteenpuristuneiden silmien alta. Oli niin mukavaa olla iloinen, onnellinen ja kavereiden kanssa.

Ja kaikki tämä niin saatanan yliarvostettua. Mikään ei näistä asioista ollut välttämätöntä. Jokin sai silti ihmiset tarvitsemaan ja haluamaan tälläisiä melkeimpä turhia ja ylimääräsisiä asioita. Mitä väliä sillä oli, kuinka paljon kavereita sattui omistamaan.

Pimeä kuja päättyi seinään. Menin seinään kiinni ja istahdin niin, että sain pään seinää vasten. Tukka oli taas kasvanut liikaa. Hukuttauduin tukkaan ja tekeydyin pieneksi. Kaikki voisi olla hyvin. Mikään ei ollut.

Kuulin lähestyvät askeleet. Ääni lähestyi lähestymistään ja voimistui joka hetki. Halusin lähteä pois, halusin lyödä tyyppiä ja halusin jopa jollakin tavalla olla turvassa ja rauhassa. Miksei se muka voisi olla mahdollista. Mikä teki kaikesta niin vaikeaa. Inhosin itseäni ja elämääni. Se teki jo elämästä niin helvetillisen vaikeaa. Normaalia varmaankin.