Maailmani, elämäni

Maailmani, elämäni 3.

Suljin silmät pienen pieneksi hetkeksi. Eikö kaikki voisi olla hyvin. Tunsin jotenkin hellän kiskaisun, joka kuitenkin pakotti kunnolla eteenpäin. Otin tasoittavan askeleen ja kiristin tahtia avaten silmät. Pelkäsin tätä mutta koitin todella näyttää siltä, että kaikki näyttäisi normaalilta ja tuntisin miehen. Puristus tuntui hellittävän, mikä helpotti oloa toki hiukan. En voisi siltikään ajatellakkaan poistuvani tai vastustelevani yhtikäs mitenkään.

Kun näet kasvot kasvojesi edessä, jotka huutavat sinulle, sinun tekisi mieli tehdä jotain. Jotain on laaja käsite, mutta haluaisit silti tehdä jotain. Itkeä, laittaa vastaan, lyödä kasvoihin, saada huutajan katumaan sanojaan. Kuhan se auttaisi sinua edes jotenkin. Mutta sitten kun et voi tehdä mitään. Sinun pitää kestää se huuto, ne tunteet, se kaikki paska, joka vyöryää niskaasi. Ja kun suljet silmät, muistat vain ja ainoastaan ne kasvot. Ne kuinka silmät vääntyivät vihasta, kuinka jokainen sekuntti parin sentin päässä oli tuskaa. Se kuinka et voinut liikkua siitä.

Enkä voi liikkua taaskaan. Puristusote oli luja kaikesta huolimatta. Se toisi uusia mustemia paikoitelle mustaan kehooni. Kulku oli nopeaa aivan kuin joku nuori pari kiirehtimässä eteenpäin kohti paikkaa, minne heidän oli pitänyt aina mennä.

Miea näytti täydemmässä valossa oikeastikkin ihan hyvältä. Kasvot olivat kovat ja muutenkin vartalo pelkkää lihasta. Asuvalinta oli normaali, ei hieno, muttei ryysyinenkään. Mies olisi voinut olla, ja varmaan olikin, jostain mafiasta. Mies vaikutti tiukalta ja hänen nenilleen ei hypittäisi. Käänsin siinä vaiheessa kasvoni pois miehen kasvoista. Voisin pelotella itseäni mafioilla ja ties millä. Mutten saisi tehdä niin itselleni. Ehkä jossakin kaikki voisi olla hyvin, eikä aivan päin helvettiä. Ehkä kuuntelisin musiikkia rannalla bikiineissä ilman mustelman mustelmaa tuollaisen miehen kanssa, joka käveli kiireellisesti vieressäni.

Kadulta kadulle, kujalta kujalle, tien yli ja ali. Ei ollut enää tietoakaan, missä ihmeessä olin, ja nyt kiinnosti vain päästä pois. Pois miehen kosketuksesta, ripeistä askelista, päämäärästä, joka läheni uhkaavasti ja ennen kuin tajusinkaan olimme sisällä rakennuksissa. Kävelimme eteenpäin kenenkään katsoessa meitä.

Tiukka koputus ovelle muistutti ääntä, joka oli tullut pään pamahtamisesta kovaan alustaan. Vain yksi ainoa pamautus. Ei mitään muuta, vain se pamautus.

Ja sitten käsky: "Sisään niin kuin olisitte jo"

Huoneessa olija tiesi tulijoita olevan enemmän kuin kaksin kappalein. Turvakameran toisensa jälkeen ohitettuamme en ollut edes osannut odottaa muuta.

Olin aikalailla aina ollut vähän näkymätön. Olin jäänyt muiden varjoon. Jokaisessa ihmisessä on jotain erityistä. Joistakin se vain oli todella paljon vaikeampi löytää. Joistakin sitä ei edes koskaan löytynyt, vaikka se erityisyys siellä piilottelikin.

Menimme sisään nopeasti ja ovi pamahti takaatani kiinni välittömästi. Kuten joissakin kuuluisissa elokuvissa, työpöydän takana oli suuri nahkainen tuoli, joka oli selkänoja tulijoita kohti. Tuoli kääntyi hitaasti ja näin tiukasti katsovan silmäparin edessäni. Hätkähdin tiukkuutta. Käsi hellitti.

Kiinnipitäjä päästi irti melkein saman tien irti ja siirtyi sivummassa hiljaisesti. Ihan kuin häntä ei enää olisi olemassakaan. Seisoin "valokeilassa" ja halusin nopeasti pois täältä. Kiemurtelin pienesti, mutta tajusin katseiden seuraavan jokaista liikettäni.

Olin aina ollut lyhyt. Ja sen takia tunsin itseni liian usein hyvin pieneksi. Inhosin olla pienempi. Jouduin katsomaan pidempiä ylemmäs. Enkä voinut sietää sitä. Salamoivat silmät, välähtävät hampaat, tiukkaan puristetut huulet ja jännittyneempääkin jännityneempi keho. Ja juuri ennen räjähdystä muutama sekunti syvää hiljaisuutta. Elekieltä ei vältetty puhuessa. Käsien jännitys, kohotus, tuskastuneet ilmeet. Jokainen hetki sai rentoutumaan ja pelkäämään vielä enemmän. Jäin seinän viereen seisomaan, kuin naulittuna. Ja joka kerta toivoin vain pääseväni nopeasti pois, kauas pois.