Rakkauden ansa

6. kyyneleitä

[Kirjoittajan kommentti:] Moikka! :) Mä oon tosi pahoillani etten ole julkaissut uutta lukua pitkään aikaan, mikä johtuu siitä etten ole saanut ideaa seuraavaan kappaleeseen, enkä halua mennä liian nopeasti eteen päin! Loppujen lopuksi kuitenkin sain yhden idean, mutta se edellytti vähän tarinan juonen muuttamista, joten käykääpäs lukemassa bio! Tarina ei kuitenkaan hirveästi muutu ja kaikki edelliset kappaleet pysyvät aivan samanlaisina. Toivottavasti pidätte ja nautitte seuraavista luvuista! :)

-Kastehelmi

-----------------------------

Oli kulut kolme hyvin pitkää viikkoa siitä, kun olin viimeksi nähnyt Chrisin. Olin silloin halannut Chrisiä useampaankin otteeseen. Olin tuntenut jotain erikoista, jotain tuntematonta hänen lähellään. Olin ajatellut tuota hetkeä niin kauan, etten enää tiennyt mikä päivä oli. Olin vain odotellut ja unelmoinut Chrisistä ja toivonut hänen soittavan minun jättämään numerooni, mutta mitään ei ollut kuulunut, ei mitään. Ehkä puhelimeni akku oli loppunut, tai se oli jotenkin sammunut. Tarkistin monen monta kertaa puhelimeni, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Aloin jo pikku hiljaa kyllästyä unelmoimaan, kyllästyä olemaan olemassa, koska mitään ei tapahtunut. Enään onnettomuudetkaan eivät olleet kiinnostavia. Chrisin näkeminen ja tunteminen oli ollut jotain niin taianomaista, etteivät muut asiat yksinkertaisesti tuntunut enään miltään. En kylläkään tiennyt pidinkö hänestä. Ehkä. Ehkä en. En tiennyt enään mitään. Tai siltä se ainakin tuntui.

Istuin linja-auton penkillä ja henkäilin ikkunan huuruun, johon sitten piirsin pieniä kuvioita. Kuuntelin musiikkia kuulokkeiden kanssa, mutta en kiinnittänyt biiseihin huomiota. En kiinnittänyt huomiota enään mihinkään. Hädin tuskin Chriskään oli mielessäni. Mutta ehkä se oli hyvä, että minä en miettinyt häntä koko aikaa.

Se vain tuntui niin hyvältä, että sai katsella ohimeneviä maisemia ja olla ajattelematta mitään.

Olin menossa Rosellan haudalle.

Havahduin erikoiseen ääneen, joka vain toisti itseään. Se kaikui pääni sisällä. Vihdoin ymmärsin, että joku yritti soittaa minulle. Se oli tuntematon numero. Olin vastaamassa, mutta puhelu ehti loppua ensin. Se oli varmaankin puhelin myyjä. Minä jatkoin tyhjyyden ajattelua, kunnes puhelimeni soi uudelleen. Nyt minä vastasin.

"Candy", vastasin kysyvästi soittoon. "Moi! Tääl on Chris, se tyyppi, jonka kaa jouduit siihe..." Chris sanoi hieman karhealla äänellään, kunnes keskeytin hänet. "Joo kyl mä muistan. Mitä sulle?" kysyin hymyillen. "No.. Tota.. Aattelin.. Et jos me voitais... Tavata vaik tänään", Chris takerteli. Tämä on varmaan joku vitsi. Takerteleeko Chris ja haluaako hän edes minun kanssa jonnekkin? Olisin voinut hypätä linja-auton kattoon monta kertaa. "Okei, mut mä en heti voi tulla, ku meen hautausmaalle", sanoin. "Kiva. Käykö vaik kuudelta illalla? Mä voin tulla hakeen", Hän sanoi. "Joo", vastasin Chrisille ja lopetimme puhelun. Tallensin Chrisin numeron.

"Jes!" Minä huusin kovaan ääneen linja-autossa. Tunsin monta katsetta minussa, mutta en välittänyt. Olin onnellinen.

Kävin Rosellan haudalla. Jutellin hänelle monesta asiasta. Minä rakastin Rosellaa vieläkin. Vaikka en enää nähnyt hänen kasvojaan edessäni, kuulin hänen äänensä sydämmessäni.

Iltaan oli hyvin pitkä aika, mutta silti myöhästyin tunnin. Ajatelkaa! Tunnin! Meidän kellomme oli jäljessä suunnilleen tunnin. Olin yksin kotona. Kuulin, kuinka ovikello soi. Kiedoin pyyhkeen ympärilleni, koska olin juuri tullut suihkusta. Menin avaamaan oven ja ovella seisoi odottamaton vieras, Chris.

"Häh? Miks sä näin aikasin tulit?" Kysyin aivan ihmeissäni, mutta en voi kieltää sitä, että punastuin, kun hän katsoi minua noilla täydellisillä silmillään. "Miten niin?", Chris vastasi kysymyksellä kysymykseeni. Todella ärsyttävää. "Sun pitäis olla jo valmiina" hän vielä lisäsi. "Voi ei. Meijän kellot on väärässä!", huudahdin. "Ei se mitään. Tässä on iha hyvät näköalat", Chris sanoi ja vinkkasi minulle silmäänsä. Minä punastuin vieläkin enemmän ja pyysin hänet sisälle ja tietenkin vielä kerran anteeksi.

Menimme Chrisin kanssa huoneeseeni. Hän istui sängylleni ja katsoi touhujani. Se häisitsi minua hyvin paljon. Olin puolialaston ja hän tuijotti minua. Kävelin kaapilleni ja otin sieltä tumman harmaan hameen, joka ulottui hieman polvien yläpuolelle ja saman väriset polvisukat. Valitsin tummanvihreän hieman avonaisen topin joka sopi asuuni. Menin vessaan pukemaan.

Lähdimme Chrisin veljen autolla. Noin kymmenen minuuttia autossa oli aivan hiljaista, mutta se ei ollut sellainen kiusallinen hiljaisuus. Se oli pikemminkin rauhallista ja mukavaa. Halusin kuitenkin puhua Chrisille jotain ja niin teinkin. "Minne olemme menossa?" Kysyin ehkä hieman varovaisesti, koska hän näytti hyvin keskittyneeltä ajamiseen. "Entä jos en kerro?" Chris vastasi taas kerran kysymyksellä kysymykseeni, -joka oli todella ärsyttävää-. "Anna edes vikki", sanoin esittäen loukkaantunutta. "Ehkä, ehkä en", hän sanoi virnuillen vain härnätäkseen minua. "Näät sitten"

Puhuimme erilaisista asioista ja meillä oli hauskaa. En enään tunnistanut paikkaa Fountainiksi. Chris yhtäkkiä kysyi jotain, jota en olisi halunnut hänen kysyvän: "Kenen haudalla kävit tänään?" Jähmetyin paikalleni ja tunsin, kuinka jok'ikinen lihakseni jännittyi. Näin kuinka Chris vilkaisi minua nopeasti kysyvästi. "Hän oli siskoni", kerroin ja tunsin kyyneleiden polttavan silmissäni. Tämä oli niin pois mukavuusalueeltani. "Olen pahoillani", hän sanoi minulle, tarkoittaen sitä oikeasti. "hmm..." mumisin hänelle vastauksen. "Miten hän kuoli?" Tunsin kuinka kirkkaat kyyneleet kaivautuivat pois piiloistaan ja laskivat mäkeä poskiani pitkin. Käänsin katseeni nopeasti ikkunaan päin, ettei Chris huomaisi itkemistäni. "En halua puhua siitä", sanoin ja yritin kuulostaa vahvalta, mutta en onnistunut siinä. Puheeni vain kuulosti pieneltä ininältä, joka hädintuskin edes kuului. Chris huomasi heikon ääneni ja pysäytti auton. Hän nousi ylös autosta ja asteli toiselle puolelle autoa ja avasi pelkääjänpaikan puolimaisen oven ja nosti minut hellästi pois autosta. Hän laski minut maahan seisomaan ja halasi minua. Yllätyin hänen eletään, mutta vastasin halaukseen. "Olemme perillä", hän kuiskasi aivan yllättäin. Katsoin Chrisiä hieman epävarmasti, koska olisin luullut, hänen vievän minut jonnekin hienompaan paikkaa. Tämä paikka ei sitä mielestäni ollut: Auto, jolla tulimme oli pysäköity jollenkin P-paikalle. Sen jälkeen meidän viereemme kohosi pieni kumpu, joka oli suurimmaksi osaksi hiekkaa, mutta siitä kasvoi paikoittain pitkää ruohoa. En pitänyt näkemääni hirveän kauniina. hymyilin Chrisille hieman, etten pahoittaisi hänen mieltään. Chris havhtui ja hölkkäsi auton luoksi joka oli aivan vieressämme. Hän tuli takaisin musta liina kädessään ja rupesi sitomaan sitä naamalleni. En oikein pitänyt, eetä joku peitti näköni. Tunsin hennon henkäisyn korvani juurella, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. "Tulen pian takaisin", hän kuiskaisi korvaani. Hymyilin hieman, mutta hymyni hyytyi, kun ymmärsin mitä hän tarkoitti. Entä jos hän valehtelisi? Jättäisi minut sinne ja lähtisi itse pois eikä koskaan palaisi. Ehkä hän ei jättäisi minua kuolemaan tälle parkkipaikalle, jossa en ollut vielä kuulut muiden autojen ääniä, mutta en tiennyt kuinka kauan hän oli poissa. Minuutin? Viisi minuuttia? Vartin? Ajatuskin jo viidestä minuutista sai minut pelkäämään. Ties mitä kaikkea kamalaa sillä ajalla tapahtuisi.

Auton oven kolahdus sai minut ulos ajatuksistani. Kuulin kuinka auton renkaat narskuivat soralla. Hän tosiaankin jätti minut sinne! Hän halusi minun kuolevan? En halunnut kuolla, vaikka näkisin Rosellan minulla oli elämältä vielä mitä opittavaa! Tunsin, kuinka silmiäni taas kerran kirveli ja poltteli. Auton ääni kuului vielä hyvin lähellä. En nähnyt mitään, enkä saanut liinaa pois silmiltäni, vaikka kuinka yritin. Polvistuin maahan ja aloin itkemään. "Älä jätä minua", sanoin heikosti hyvin kimeällä äänellä, josta tuskin oli mitään apua. Menin maahan makaamaan pieneen sikiö-asentoon ja itkin jo hieman kovemmin.

Olin niin keskittynyt itkemiseen, etten edes huomannut, että auton ääni oli lakannut. Kun huomasin itsekkin, etten kuullut paljoa mitään, vaivuin totaalisesti epätoivon partaalle. Kuulin kuitenkin pian askelia lähelläni ja lopetin itkemisen, toivoin, ettei ihminen huomaisi minua jos olisin hiljaa. En tiennyt kuka hän oli ja mitä hän halusi, enkä varmaan halunnut ottaa siitä selvää. Hän ei voinut olla Chris, koska hän oli jättanyt minut tänne yksin kuolemaan. Kuulin askelia vielä lähempää ja tunsin vahvan otteen joka nosti minua ylöspäin. "PÄÄSTÄ IRTI!" minä huusin ja kiljuin ja yritin päästä pois tuon otteesta. Minua pelotti. Minä itkin. Tämä olisi minun loppuni...