Stockholm Syndrome (finnish, larry)

kuudes luku

Harryn näkökulma:

Kuulen vaimeita juoksuaskeleita, jotka lähestyvät minua. Silmäni rävähtävät auki. Huomaan minun istuvan lattialla seinää vasten, ja Louisin nojaavan minun olkapäähäni.
"Louis!" Sanat kaikuvat hämärän käytävän seiniä pitkin. Nyt olen ainakin täysin hereillä.
Liam juoksee meitä kohti käytävää pitkin. Louis on havahtunut myös hereille ja keräilee itseään lattialta ylös. Kylmät väreet kulkevat kylkeäni pitkin, kun Louis ei enää ole lämpimänä sitä vasten.
"Meidän täytyy häipyä täältä ja äkkiä! En kyennyt murtautumaan järjestelmään, vaikka olen yrittänyt kaikkeni", Liam selittää hengästyneenä, kun hän on pysähtynyt meidän kohdallemme. "Poliisit ovat piirittäneet ainakin pankin etuoven, mutta tiedän mistä pääsemme ulos turvallisesti. Tule, Louis!"
Liam nappaa ystävänsä käsivarresta kiinni ja näen hänen silmistään paistavan pelon, kun hän katsoo Louisia. Toinen vaikuttaa kuitenkin neuvottomalta.
"En voi jättää Harrya tänne", Louis sanoo lopulta ja vilkaisee minua. Kompuroin ylös lattialta ja tunnen Liamin katseen porautuvan minuun.
"Louis...", Liam anelee, mutta hänen äänestään kuulee, että hän tietää olevansa alakynnessä. Ilmeisesti hänkään ei halua asettua päättäväistä Louisia vastaan. "Sinä tiedät, että et pysty suojelemaan häntä. Hänen on turvallisempaa jäädä tänne."
"Minä olen jo sekaantunut kaikkeen", sanon äkkiä itsepäisesti. En meinaa itsekään tunnistaa omaa ääntäni. Se kuulostaa niin vahvalta. Kuitenkaan en tiedä puoliakaan siitä, mihin olen sotkeutunut. Liam on varmasti oikeassa turvallisuuteni suhteen, ja mielessäni kiitän häntä suojelemisestani. Jokin saa minut kuitenkin pitäytymään sanojeni takana.
"Liam, pyydän", Louis sanoo hieman uhkaavankin kuuloisesti. Liam pudistaa päätään ja hän selvästi pohtii tarkkaan seuraavia sanojaan. Hän luo ensin ahdistuneen katseen Louisiin ja sitten minuun. Hänen silmissään on myötätuntoa ja pelkoa. Minun puolestaniko?
"Häivytään nyt vain nopeasti täältä", Liam sanahtaa lopulta ja laskee yllättävän tiukan ootteensa Louisin käsivarresta. Punainen rengas jää koristamaan miehen kättä, mistä haluaisin keskustella Liamin kanssa, mutta siihen ei ole nyt aikaa.
Louis kietoo sormensa omieni lomaan. Hän luo minuun kysyvän katseen ikään kuin varmistaen, että olen varma tästä. Nyökkään hänelle vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.

Liam johdattaa meitä yhä kauemmas pankin aulasta, ja saavumme pian samaisen kokoustilan oven eteen, missä vietimme intiimin hetken yhdessä Louisin kanssa. Hetki pyörii silmieni edessä yhä tuoreena ja selkeänä. Louis tiukentaa otetta kädestäni, joten hän taitaa vaistota ajatukseni.
"Zayn oli merkinnyt pakoreittimme hyvin tarkasti pankin pohjapiirustukseen, joten sen pitäisi löytyä suhteellisen helposti", Liam selittää pysähdyttyään ilmeisesti pankinjohtajan huoneen ulkopuolelle. Yhdelle voimakkaalla potkulla hän saa oven saa oven avautumaan tieltään, ja me seuraamme häntä sisälle suurehkoon toimistoon. "Täällä se on, kuten odotinkin."
En aluksi ymmärrä, mistä hän puhuu. Kuvittelen hänen tulleen hulluksi, kun hän kiipeää toimistopöydälle. Muutama painava paperipino valahtaa lattialle ja paperit sekoittuvat toisiinsa. Vaistomaisesti kumarrun lajittelemaan niitä uudestaan pinoihinsa, mutta Louisin tiukka ote kädestäni pitää minut paikallaan.
Liam kurottautuu kattoa kohti, ja samalla minäkin katsahdan ensimmäistä kertaa ylöspäin. Katossa on suorakulmion muotoinen katto ikkuna, jonka takana ulkona vallitsee pimeys. Liamin työntäessä ikkunan auki, vedän ensimmäistä kertaa muutamaan päivään raitista ilmaa keuhkoihini. Se tuntuu hyvältä ja viileältä.
Liam vetäisee ensin itsensä ulos ja sitten on minun vuoroni. Louis auttaa minut pöydälle ja sitten Liam vetäisee minut ylös. Äkkiä seison pankin katolla ja tunnen eräänlaista vapaantuneisuutta.
Lopuksi vedämme vielä Louisin alhaalta katolle seuraamme ja suljemme ikkunan vielä varmuuden vuoksi.
Louis koskettaa poskeani ja painautuu minua vasten. Hänen hengityksensä ja karhea parransänkensä kutittelevat ihoani, kun hän painaa suukkoja ympäri kasvojani. Olen ilahtunut tästä huomiosta.
"Kun sanoin, että köytetyt kätesi tekevät minut hulluksi, niin vapautunut ja itsepäinen sinä tuntuu jo aivan absurdilta", hän kuiskaa korvaani ja tunnen samantien kovettuvani.
"Meille ei ole aikaa tuollaiseen. Tulkaa. Meidän täytyy löytää pakoautomme", Liam sanahtaa äkkiä, ja olen täysin unohtanut hänen läsnäolonsa.
Irrottaudumme Louisin kanssa vastahakoisesti toisistamme ja lähdemme seuraamaan Liamia, kun hän juoksee pitkin pankin betonikattoa.
Saavumme pian pienten seinään kiinnitettyjen tikkaiden luokse, mutta Liam ei tyydy käyttämään niitä. Hän hyppää alas katolta pienelle kujalle, vaikka pudotus onkin lähemmäs kolme metriä. He ovat luultavasti tottuneet siihen, sillä vain hetkeä myöhemmin myös Louis hyppää alas.
"Hyppää vain. Me otamme sinut kiinni", Louis sanoo, mutta epäröin silti hetken. Luotanko todella näihin ihmisiin? Eikä kyse ole ainoastaan hyppäämisestä, vaan ylipäätään kaikesta mitä tulee tapahtumaan, jos nyt hyppään heidän mukaansa. Vedän syvään henkeä.
Hyppään.

Kymmenen minuutin kuluttua istumme sporttisessa katumaasturissa. En tiedä, mihin olemme menossa. Auton takalasit ovat tummennetut ja Liam on laittanut aurinkolasit silmilleen, mikä mielestäni lisää epäilyttävyyttä todella paljon poliisien silmissä.
Louis on painautunut minua vasten ja voin aistia hänen hermostuneisuutensa, kun hän silittää reittäni käsi täristen. Painan suuni hänen korvansa lähelle.
"Mitä nyt tapahtuu?" sanat lipsahtavat suustani, vaikka tarkoitukseni ei ollut hermostuttaa häntä yhtään enempää.
"En ole itsekään aivan varma", hän tokaisee ja vilkaisee minua. Näen ainoastaan satunnaisesti hänen kasvonsa, kun ajamme katulamppujen alta. Hän näyttää todella väsyneeltä ja huolestuneelta. Hänen silmänalusensa ovat tummat ja silmät meinaavat jatkuvasti painua kiinni.
"Meillä on kuitenkin tunnin ajomatka edessä. Nuku ihmeessä, Louis. Et ole levännyt kolmeen päivään", Liam rikkoo äkkiä hiljaisuuden ja katsahtaa meihin taustapeilin kautta. Hänen kasvonsa ovat jännittyneet ja hikiset.
"En minä voi. E-entä jos jotain tapahtuu?" Louis hätäilee ja katselee pienen katumaasturin ikkunasta ulos.
"Nuku vain. Minä kyllä herätän sinut", kuiskaan hänelle yllättävän rauhallisella äänellä, sillä tunnen itsenikin todella rauhattomaksi. Hipaisen huulillani hänen poskeaan, jolloin hän painaa päänsä olkapäälleni. Silitän hänen poskeaan rauhoittavasti, kunnes kuulen tasaista tuhinaa. Louisilla on hyvät unenlahjat tai sitten muutaman päivän väsymys saa hänet nukahtamaan niin nopeasti.
Nukkuessaan hänen kasvojensa kireys katoaa. Hän näyttää nuorelta ja rauhalliselta. Hän on mahdottoman kaunis, ja minä saan pidellä häntä ja valvoa hänen untaan.
"Kiitos", kuulen lempeän sanan ja kohotan katseeni taustapeilissä loistaviin kasvoihin. Liamin huulilla karehtii hymy, mitä en ole ennen nähnyt. "Sinä olet niin hyvä hänelle, vaikka hän ei olekaan sinulle aivan parasta seuraa."
Katsahdan ensin kysyvästi Liamia ja sitten Louisia. "Miksi te kumpikin hoette tuota, että hän ei ole hyväksi minulle?"
Liam henkäisee ja tiukentaa otettaan ratista. "Me emme ole hyviä ihmisiä, Harry. Me olemme pohjasakkaa ja rimpuilemme ja teemme kuten käsketään pysyäksemme elossa. Tämän keikan jälkeen..." Liam sanoo, mutta keskeyttää sitten puheensa. "Siitä sinun pitää puhua Louisin kanssa."

Havahdun hereille, kun likaisen keltainen katulampun valo pyyhkiytyy silmäluomieni yli. Louis katselee minua hymy huulillaan ja silittää hellästi reittäni.
"Olemme pian perillä", hän toteaa käheällä äänellä ja hipaisee korvaani huulillaan. Hänen käheä äänensä on niin seksikäs. Se nousee heti yhdeksi lempiasioistani.
"Missä me olemme?" kysyn hiljaa, mutta Liam kuulee kysymykseni silti.
"Samassa kaupungissa, mutta emme kauaa", Liam kertoo, kun hän kaartaa auton pois katulampuista pienelle hiekkatielle, jonka kuiva hiekka pöllyää auton renkaiden alla.
Saavumme pienen omakotitalon eteen, missä ei näy mitään eloa. Liam hyppää ensimmäisenä autosta pihalle ja jää seisoskelemaan viileään ulkoilmaan.
"Harry, minun täytyy varmistaa, että olet varma tästä. Jos nyt tulet sisälle ja sitten lähdet kanssamme, paluuta ei ole", Louis selostaa lyhyesti ja on nostanut kätensä poskilleni. Ne tuntuvat kuivilta ja karheilta, mutta todella lohdullisilta.
Katselen hetken Louisin pelokkaita silmiä. Lopulta painan huuleni hänen huulilleen. Suudelma on aluksi ujo, mutta muuttuu jatkuvasti intohimoisemmaksi. Alan jo repiä hänen paitaansa pois, kunnes hän keskeyttää minut. "Pyydän, Harry,"
"Olen varma."

Tämän luvun kirjoittaminen tosiaankin venyi, sillä mulla oli tossa koeviikko 😐
Mut nyt oon taas palannu ja toivottavasti mielenkiinto tätä tarinaa kohtaan ei ole teiltä kadonnut 😊
Votetkaa ja kommentoikaa!