Kadotus

1

En pystynyt edes ajattelemaan omaa, tai lähimmäiseni kuolemaa. Koska se olisi ihan hirveää. Ajattelen kuolemaa silti koko ajan, koska olen masentunut.

Minulla ei ole ystäviä, eikä ketään kelle puhua. En halua puhua äidillenikään, koska tiedän ettei hän ymmärtäisi. Olen kyllä kirjoittanut päiväkirjaa. Mutta lopetin sen kirjoittamisen kun sairastuin. Hengailin myös kavereiden kanssa, silloin minulla oli niitä, pari vuotta sitten.

Kunnes sairastuin, silloin kaikki muuttui. Nykyään minua haukutaan idiootiksi joka nököttää kotona kuuntelemassa Blue Streetiä. Sitä ei oikeastaan voi kutsua haukkumiseksi. Koska se on osittain totta. Nökötän kotona yksin omassa huoneessani kuuntelemassa Blue Streetiä tai nukkumassa. Käyn kaupassa vain silloin, kun tarvitsen jotain todella tärkeää. Mutten voi sille mitään,sellainen minä olen.

Olen harkinnut opiskelu paikkaa vakavasti,mutten tiedä pystynkö siihen.

- Äiti! minä huusin.
- Mitä nyt kulta? äiti huusi takaisin.
- Tuo minulle vettä, ja ruisleipää, ole kiltti.
- Saat tulla itse hakemaan, en tee kaikkea puolestasi, äiti vastasi.

Kuten huomaatte, olen hyvin laiska. Niimpä raahauduin keittiöön(itse)

- No niin, missä ne leivät on? kysyin.
- Siellä missä aina ennenkin, leipälaatikossa jääkaapin vieressä.
- Niimpä niin, vastasin.

Otin leivän, voitelin sen reunoja myöten, nappasin juotavaa ja ryntäsin huoneeseeni.

Mietin: en jaksa tätä enää.

Nappasin tietokoneeni, istuin sängyn reunalle, ja avasin Facebookin.
Minulle oli tullut viesti, siinä luki näin:

Hyvä Sara Wasley, olemme löytäneet sinulle opiskelu paikan Porvoosta,hait opiskelupaikkaa Tampereelta,mutta Porvoosta löytyi halvempi, sekä sopivampi sinulle. Katso ihmeessä lisätietoja osoitteessa: Porvoonpaikat.fi
Terveisin: Mirella Simberg.

- Voi hyvä luoja! huusin, ja äiti kiiruhti luokseni salamana.
- Katso! Katso äiti! Katso tätä viestiä! He haluavat minut opiskelemaan Porvooseen!
- Huomaan, eikös se ole mahtavaa? äiti kysyi innokkaasti.
- Ei, tai siis, en tiedä.
- Tämähän on aivan mahtavaa,
tämä voi olla ainutkertainen tilaisuus, äiti sanoi.
- Niin kai, vastasin.

Nousin sängyltäni, ja menin takapihalle.
Istuin vanhaan narisevaan pihakeinuun, ja katsoin taivaalle. Oli kaunis kesäpäivä, linnut lensivät, ja tuuli puhalsi tummiin hiuksiini.
Ajattelin mielessäni: Mitäköhän tästä vielä tulee.

Teen tästä monta lukua, kommentoikaa mitä mieltä ootte tästä luvusta.

Ei muuta sanottavaa/hi hii😅