Kylmyyteen kahlittu

Prologi

Lumi pakkautui tytön tummanruskeisiin hiuksiin. Takaa kuului kyläläisten karmaisevia huutoja. Kyyneleet jäätyivät tytön poskille. Tyttö juoksi henkensä edestä pois tuosta painajaisesta. Pakkanen puri häntä sormiin, mutta kauhun vallassa hänen ainoa ajatuksensa oli juosta pakoon. Hän väisteli jäisiä puita mahdollisimman nopeasti. Yhtäkkiä huuto loppui. Tyttö yritti silti juosta mahdollisimman kauas. Ajatellessaan olevan tarpeeksi kaukana kauhusta, hän pysähtyi. Itku kurkussa tyttö yritti kerätä itseään. Hän päätti katsoa kohmeisia ja täriseviä käsiään. Ne olivat veren punaiset ja lumen peitossa. Järkyttyneenä tyttö alkoi heti pyyhkimään käsiään läheiseen puunrunkoon. Seuraava tunne minkä tyttö tunsi oli kylmyys. Hirvittävä kylmyys iski tyttöön, mutta hän ei tiennyt mihin mennä. Hänen perheensä ja ystävänsä makasivat varmasti kuolleina veren punaisella lumella kotona kylässä. Hänen kotinsa oli tuhottu kuten suurin osa taloista. Tyttö voisi mennä niin sanottujen taianomaisten talojen luo ja pyytää heiltä apua, mutta asukkaat varmasti ilmiantaisivat hänet Johdolle sen verran oli suuri inho häntä ja hänen sukuaan kohtaan kuten kaikkia muitakin. Tytöllä ei siis ollut paikkaa minne mennä hyytävää pakkasta pakoon. Tyttö alkoi itkeä suruaan ja epätodennäköisyyttään selvitä hengissä tästä kaikesta. Muistikuvat tytön verisestä perheestä ja palavat seinän kappaleet tuhotusta kodista ja kylästä pyörivät hänen päässään tahtomattaan. Tyttö istuutui läheiselle kannolle ja itki sielunsa tyhjäksi kylmyyden kasvaessa. Hän tiesi että hänen pitäisi pysyä liikkeessä, mutta tapahtunut ja epätoivoisuus olivat lamauttaneet hänet täysin. Yhtäkkiä tyttö kuuli oksan raksahtuksen ja lumenvalkea nuoli singahti kuin näkymättömästä hänen edessään olevaan läheiseen puuhun. Siinä samalla sekunnilla tyttö nousi ja alkoi juosta jälleen. Hän oli nähnyt lumenvalkean nuolen aikaisemminkin. Hänet haluttiin tappaa hinnalla millä hyvänsä. Nuolen saanut kuolee heti, hänen alitajuntansa muistutti ja käski juoksemaan lujempaa. Tyttö juoksi nopeasti laskevaa aurinkoa ja nuolen ampujaa pakoon. Kun yö tulisi, hän olisi helppo osuma huonoimmallekin tarkka-ampujalle. Pimeys alkoi hiljalleen laskeutua, mutta tyttö ei siitä välittänyt vaan jatkoi epätoivoisesti juoksuaan. "Odota!" Kuului epämääräinen huuto hänen takaansa. Tyttö kääntyi nopeasti, mutta tajusi sen olevan tarkka-ampujan ansa hänelle ja jatkoi vaivalloisesti juoksua. Kylmyys satutti häntä luihin ja ytimiin asti ja jokainen askel oli täyttä tuskaa. Pian tyttö pysähtyi. Hän ei pystynyt enää jatkamaan epätoivoista matkaansa. "Parempi lopettaa kaikki tuska samana päivänä kuin jatkaa toivottomasti eteenpäin kylmässä ilman kotia tai perhettä." tyttö ajatteli ja jäi seisomaan paikoilleen odottaen lumenvalkoisen nuolen ilmestymistä. Hänen kylmälle poskelleen vierähti pieni kyynel tytön odottaessa loppuaan. Lumen peittämässä metsässä alkoi olla pimeää. Tyttö katsahti taivaalle etsien illan ensimmäistä tähteä. Hän oli aina rakastanut tähtiä. Tyttö sulki silmänsä ja painoi päänsä alas ikäänkuin hyväksyvänsä kohtalonsa tulla murhatuksi valkoisesta nuolesta. Sillä samaisella hetkellä kaikki pimeni.