Kaikki tuntuu olevan hyvin. Istun, olen käpertyneenä vilttiin. Paras ystäväni, Harry istuu minun vieressä. Katsomme elokuvaa. En oikeastaan keskity elokuvaan hirveästi.
Katson Harrya. Nuo vihreät silmät, joihin olen katsonut niin monta kertaa. Niihin voi vain uppoutua, katsoa syvälle. Tuntea, ettei ne lopu koskaan. Sitten hän räpäyttää silmiä, ja illuusio on poissa.
Huokaisen. Tuota illuusiota minä rakastan. Ajattelen omia silmiäni. Siniset, mielestäni harmahtavat. Tylsät.
Harry kehuu niitä usein. Hän kehuu minua usein. Tai, kehuu ja kehuu. Tiedän kyllä, että hän tekee niin vain piristääkseen minua. Olen ollut aika masentunut viime aikoina. Mutta aina kun näen Harryn...
"No, oliko se sinusta hyvä? Itse pidin siitä, vaikka tiedäthän ettei tuo olisi mahdollista", Harry kysyy leikitellen ilkikurisesti äänellään. Siitä äänestä pidän. Kovasti. "Tiedän, tiedän. Elokuva oli vähän liian raju minun makuuni. Jos kuolleita olisi ollut 100 vähemmän, olisin ehkä nauttinut enemmän", vastaan. "Tylsimys", Harry naurahtaa.
"Mentäisiinkö nukkumaan jo", hän lisää vielä. "Mene vain edeltä, tulen pian perässä!"
Otan vesilasin kaapista. Se on läpinäkyvä, harmaa korkea lasi. Olen saanut sen perheeltäni, kun muutin pois kotoa. Niitä oli yhteensä viisi. Nyt niitä on vain kolme. Yksi tippui, toinen hävisi.
Viivyttelen tahallani keittiössä. En tahdo mennä Harryn luo, vaikka hän onkin minun paras ystävä. Harry on komea, hauska, luotettava ja elämänjanoinen. Kaikkea sitä, jota hän väittää minun olevan. Väittää.
Hän passitti minut psykiatrin puheille, sillä olin kuulemma masentunut. Olin, olen. Sama asia. No, siellä psykologi sitten jutteli minulle. Vastailin yksimielisesti kaikkeen, en väitellyt mistään. Se tyydytti hänet, hän määräsi minulle masennuslääkkeet ja sillä selvä.
En ole masentunut. Olen vain luonteeton. Lääkkeet on helppo olla syömättä, uusia käyntejä ei tulisi. Oli vain ne pillerit. Tai, ei ollut. Heitin ne pois samana päivänä. Pillerit loppuisi ensi viikolla, hakisin uudet ja heittäisin roskiin. Yksinkertaista.
"Louis William Tomlinson! Mikä maksaa, kuolitko sinne vai?" "Tullaan, tullaan", jätän lasin tyhjälle tiskipöydälle ja siirryn makuuhuoneeseeni.
Tässä ensimmäinen luku. Tuli aika lyhyt, mutta toivottavasti pidätte silti.
LOVE, Kattu
YOU ARE READING
The Last Song
FanfictionHän on lähellä. Liian lähelläkö, sen saan itse päättää. Mutta onko siinä mitään päätettävää? Mihin minun kuuluu uskoa, jos elämä käskee luottaa vaistoon. Vaisto sanoo jyrkän ei:n, mutta sydän hakkaa tuhatta ja sataa?
