The Last Song

2.

Mitä silloin kuuluu tehdä, kun ei halua. Tekisi mieli van nukkua. Nukkuminen on parasta, se antaa aina. Unelmia. Toivoa. Kahvia kuluu pannu kaupalla, sokeria ei lusikallistakaan. Mustaa kahvia, se näyttää kuvissa paremmalle.

Sitten tulee pizzalähetti, tuo pizza americanan. Sitten se kaikki on ohi. Tilanne. Ei halua lähestyä ketään, pizzalähetille maksaminen oli liikaa. Rahassa ei, ajassa kyllä.

Entä, jos menisi takaisin nukkumaan. Nukkuisi vain, Näkisi villejä unia, eläisi elämää unelmissa. "Se ei ole oikeaa elämää", he sanovat. Ehkä he eivät osaa unelmoida.

Koulun alkuun 20 minuuttia. Äkkiä vaatteet, valitsemiseen ei ole aikaa joten samat jotka olivat eilen. Mustat kireät farkut, musta paita jossa on valkoista tekstiä. Valkoiset, mutta hyvin likaiset Converset.

Kahvikuppi naamaan, banaani mukaan. Auton avaimet on naulakossa oven vieressä. Tumma takki kainaloon, reppu pelkääjän paikalle. Kuusi minuuttia aikaa, koululle ajaa seitsemän.

"Louis! Missä olit, soitin sinulle ehkä sata kertaa!" kuuluu takaani ilkikurisen vihainen ääni. "Sori, nukuin pommiin", vastaan viileästi. Koko kehoni käskee minun vain hyökätä tuon kiharaisen päälle, maistella vaaleanpunaisia huulia. Aivot huutaa ei. Lopetan kiusallisen tilanteen aivojeni kanssa lähtemällä fysiikan tunnille.

"Mennäänkö yhdessä syömääm?"

Miksei tuo jätä minua rauhaan hetkeksikään. Tahtoisin vain olla yksin.

"Mennään vaan. Kahdeltatoista?" ei.. Ei minun noin pitänyt sanoa..

"Messissä!" Harry vastaa iloisesti.

"Hienosti hoidettu Louis", mutisen.

"Mitä?" Harry kysyy.

"Ei mitään", kiirehdin vastaamaan. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että Harry diagnoisi minussa taas masennuksen.

Kello on viittä vaille kaksitoista. Historian tunti meni lounasta miettiessä. Vielä ennen, olin Harryn kanssa koko ajan. "Ei meitä haittaa", sanoimme aina. Silloin ei haitannutkaan. Silloin en vielä ollut homo.

"Homo." Maistelen sanaa suussani. Nyt kun sanon sen ääneen, se kuulostaa luontevalle. Mutta eihän se ole mahdollista. Luulin, että homoiksi ei vain tulla. Niiksi synnytään.

Ilmeisesti luulin väärin. En häpeä homouttani. En myöskään halua tulla kaapista ulos. Sellaista elämä on. Ei ole päätösvaltaa, on vain totuuksia. Totuuksia joita häpeää, totuuksia joita varjelee. Totuus. Se tuntuu niin viattomalta, vaikka todellisuudessa onkin paljon, tai vähän.

Puhelin soi. En tahdo vastata, se on kuitenkin äiti tai Harry. Ylisuojelevuutta komentamalla, tai reipasta, täydellistä ääntä. Se kuulostaa ihanalle, muttei sitä ole. Se on kauheaa. Se saa sydämen hakkaamaan, Aivot tyhjiksi ja kädet tärisemään.

Kun ääni loppuu, kaikki romahtaa. Sellaista se kuulemma on, rakastuminen. Harmi vain että sen sanoi äitini Johannah, joka on naimisissa isäni kanssa. Minä taas olen Louis ja rakastunut parhaaseen ystävääni joka taas ei ole rakastunut minuun, eikä ole homo.

"Miksi et tullut syömään, odotin vaikka kuinka kauan!" nyt Harry kuulostaa oikeasti vihaiselle. "Sori, tuli huono oli ja lähdin kotiin", valehtelin. "Eikä, olethan kunnossa?"

Huoh. Harry on taas oma ylihuolehtivainen itsensä. Täydellinen ja ylihuolehtivainen.

"Joojoo, kaikki on ihan hyvin. En kerennyt syödä aamupalaa, ehkä se johtui siitä", keksin vielä.

"Louis Tomlinson! Olimme menossa syömään jos muistat ja nyt valehtelet sillä että lähdit kotiin koska oli nälkä. Yrittäisit edes paremmin!" Ja sitten puhelu loppui.

Huokaisin. Näköni sumeni. En ollut itkenyt pitkään aikaan, en muistanut mille se tuntuu. Juoksin vessaan. Rojahdin maahan istumaan, itkin vain. Kuinka paljon aikaa kului, tunti vai kaksi, sitä en ikinä saanut tietää.

Kaikki

Oli

Pilalla! 

No, tässä olis toinen luku. Vähän pidempi, mutta olis tietysti voinut olla pidempikin. 

LOVE, kattu