RUNAWAY

1.

Moikka! Oon kärsiny jo aika kauan hirveestä inspiraatiosta kirjottaa omanlaisen tarinan ja nyt mä oon tarpeeks rohkee tekemään sen, pienen säätämisen ja häsläämisen jälkeen kylläkin mut, jej. 💪🏼
Mä en oo sit mikään kirjailia, joten mun tekstit saattaa tökkii vähän aluks mut uskoisin et se kirjottaminen alkaa luonnistuu sit ajan myötä. Toivon et tykkäätte ja jos tykkäätte nii kertokaa toki kavereillenne ja muistakaa kommentoida koska kritiikki on tärkeetä mulle. :)

PS. Laittelen sit näihin lukuihin musiikkia jota ehdottomasti suosittelen kuunteleen, koska mun mielestä se saa sellasen tietyn tunnelman ja fiiliksen siihen lukuun, joten kuunnelkaa ne. :D

Tästä se alkaa, ajattelen kun laitan viimeisen muuttolaatikon lähes täyteen ahdattuun takakonttiin. Avaan pelkääjän paikan oven ja istahdan autoon heittäen reppuni vielä takapenkille.

Olen muuttamassa äitini kanssa Sheffieldistä pikku omakotitalostamme hänen miesystävälle Peterille ja tämän pojalle Danielille Brightoniin. He asuvat kivan näköisessä omakotitalossa lähellä merenrantaa ja tulevaa kouluani.

Huomaan äidin astuvan ulos viimeisen kerran, pian vanhan asuntomme ovesta ja sulkevan sen perässään astellen ripein askelin kohti autoa. "Sähän olet nopea" hän toteaa astuessaan autoon laittaen käsilaukkunsa syliini. "Jep, ei mulla ollu paljon mitään, kun sain kaiken jo lastattua aikasemmin." Ilmoitan samalla kun äiti laittaa ovensa kiinni jonka jälkeen laitan äidin laukun sylistäni takapenkille reppuni seuraksi.

Äiti starttaa auton ja alkaa pakittaa pihasta "Onhan kaikki nyt mukana?" Hän varmistaa ennen kuin kääntyy tielle. "On, on" vastaan lyhyesti. "Tästä se sitten alkaa. Neljän tunnin ajomatka edessä kohti Brightonia" äitini ilmoittaa innoissaan laittaen radion päälle.

***

Ajomatkaa on kulunut kokonaiset kaksi tuntia, kun minun on pakko päästä vessaan ja saada jotakin syötävää. Joten pysähdymme seuraavalle huoltoasemalle.

Äidin ajettua autonsa parkkiin, menemme sisälle ja käyn nopeasti vessassa, jonka jälkeen ostamme itsellemme syömistä.

Menemme ikkunan viereiseen pöytään ja syömme hetken hiljaa, kunnes äiti avaa keskustelun: "Miksi sinä olet ollut noin hiljainen? Harmittaakko sinua tämä muuttaminen?"

"Olen aika väsynyt ja joo, kyllä mua harmittaa, koska tuntuu siltä, että en enää ikinä näkis mun ystäviä tai Anthonya." Vastaa totuudenmukaisesti ja katson syliini läpräten kynsiäni.

"Äläpäs nyt. Hankit uudesta koulustasi uusia ystäviä alta aikayksikön ja tulet vielä tykästymään siihen kaupunkiin, minä lupaan sen." Äiti koskettaa olkapäätäni saaden minut katsomaan häntä ja katsoo minua lohduttavasti hymyillen. Oma reaktioni on täysin päinvastainen, mitä hän olisi toivonut, sen huomaa hänen ilmeestään, kun avaan suuni.

"Uusia ystäviä?! Minulla on ystäviä joita en voi tavata muuton takia. En halua 'uusia' ystäviä!" Tiuskaisen ärtyneenä ottaen kelmun pois sämpyläni ympäriltä heittäen sen tarjottimelle.

"Älä viitsi, tiedät kyllä miten sen tarkoitin Belinda." Hän sanoo, puuskahdan ja haukkaan palan sämpylästäni.

Loppuajan syömme kaikessa hiljaisuudessa katsoen ikkunasta ohikulkevia ihmisiä. Kun olemme valmiita, lähdemme kohti autoa ja jatkamme matkaa.

***

Matka on kulunut nopeasti pysähdyksemme jälkeen, kuunnellessa musiikkia ja jutellessa äidin kanssa tällä kertaa rauhallisemmin, kuin viimeksi.