What is it like? » Malum

1. Luku » Michael

Valkoinen huone. Ei ikkunoita, ei ovia. Ei ulospääsyä. Vain valkoinen huone ja minä. Ahdistus ja pelko painoivat minua kohti puhtaanvalkoista lattiaa. Ne yrittivät saada minua maahan, yrittivät repiä väsyneet jalat altani. Uni toisensa jälkeen ne saivat minua alemmaksi. Vaikka yritin olla kova ja välinpitämätön, se ei riittänyt. Pelkäsin sitä hetkeä, milloin jalkani lopulta pettäisivät. Se oli ainoa asia, mitä pelkäsin.

Ponnahdin istumaan sängyssäni. Kylmä hiki liimasi valkoisen t-paitani kiinni ihooni. Hengitykseni oli kiivasta ja juuttui melkeen kurkkuuni. Tunsin sydämeni nopean sykkeen rinnassani. En pääsisi ikinä tuosta unesta eroon. Otin puhelimeni tyynyni vierestä ja painoin sen päälle.
- Ei vittu, mutisin itselleni.
Kello oli 9.26, olin puolitoista tuntia myöhässä koulusta. Hyppäsin sängystä ylös ja ryntäsin huoneeni vieressä olevaan vessaan. Meinasin kompastua matkalla monta kertaa, sillä huoneeni lattian täytti kaaos. Ei, en suurentele asiaa, se on kaaos, sanan kaikessa merkityksessä. Lattiaa ei näkynyt ollenkaan, mutta minulla oli tietty reitti, mitä pitkin hyppelin turvallisesti sänkyyni ja takaisin. Jos astui harhaan, kompastui muutamaan tölkkiin tai koulukirjoihin.

Katsoin itseäni peilistä. Hiukseni sojottivat joka suuntaan ja kasvoni kiilsivät hiestä. Katsoin altaan vieressä olevaa suihkukoppia mietteliäästi. Toisaalta sillä ei olisi mitään väliä, vaikka näyttäisinkin hirveältä koko päivän. Ketään ei kiinnostaisi eikä kukaan välittäisi, ei sillä, että itse välittäisin. Toisaalta oloni oli epämukava öisen unen jäljiltä.

Päädyin vetämään paitani ja bokserini pois päältäni ja menemään suihkuun. Kuuma vesi rentoutti sopivasti kireitä lihaksiani ja sai minut sulkemaan silmäni nautinnosta. Tämä ja muut pienet asiat riittivät minulle. En tarvitse rakkautta, en tarvitse mitään suurta onnea. Eikö niin? Saan kaiken tarvittavan musiikista, ruuasta ja nukkumisesta. En tarvinnut muuta. Ei minun tarvitse olla onnellinen. Ei minun tarvitse välittää mistään. Huokaisin syvään ja astuin ulos lämpimän suihkun alta. Kääriydyin pyyhkeeseen ja avasin altaan päällä olevan peilikaapin. Oven alempi sarana oli lähtenyt paikoiltaan. Hienoa, isä oli taas riehunut. Hän ei koskaan korjannut jälkiään, aina sama juttu. Keittiössämme ei kohta ollut yhtään ehjää kaappia. Otin kaapista hammasharjani ja harjasin hampaani tuijottaen koko ajan tiukasti peiliin. Silmäpussini roikkuivat melkein leuassani. Silmissäni oli sama tyhjä katse kuin ennenkin. Mikään ei ollut muuttunut moneen vuoteen.

Jääkaappimme huusi tyhjyyttä. Sen ovessa oli jälleen yksi lappu, jossa isäni kertoi olevansa jälleen työmatkalla, ja ettei hän palaisi kuukauteen. Pöydällä oli muutama satanen rahaa ja tiesin tililläni olevan riittävästi selvitäkseni tästäkin kuukaudesta. Tähän tottui, ainaiseen yksinäisyyteen. En edes muistanut milloin olisin puhunut jollekin ihmiselle. Puhuin vain itselleni ja lauloin, ne olivat ainoat äänet mitä päästin suustani. En edes halunnut puhua muille. Ei minulla ollut tarvetta.

Laahustin viimeiset metrit koulumme pihalla ja paiskasin oven takanani kiinni. Värikkäät käytävät olivat täysin tyhjiä lukuunottamatta muutamaa siivoojaa. Kävelin kierreportaat toiseen kerrokseen ja menin punaiselle käytävälle. Äidinkielen tuntiani oli jäljellä vartti, mutta päätin mennä sinne silti, ärsyttääkseni opettajaani. Avasin oven koputtamatta ja hymyilin ivallisesti pitkähiuksiselle naiselle, joka käänsi katseensa tietokoneestaan. Hän nosti lukulasinsa nenältään ja sanoi pettyneenä:
- Michael...
Viskasin reppuni luokan nurkkaan ja istahdin paikalleni. Koko luokan katseet olivat minussa. Jokainen katse halveksi minua ja jokaisessa katseessa näkyi epäusko. Ivallinen hymy levisi huulilleni ja tuijotin heitä jokaista. Lopulta nostin keskisormeni pystyyn. Jokainen pää kääntyi takaisin kohti taulua ja minä hymyilin voitonriemuisesti.
- Michael kiltti, opettajani katsoi minua surullisesti. Olin menetetty, hävitty peli.

Istuin historian luokan edessä räpläten mustien farkkujeni reikiä. Tunsin jonkun katseen minussa, joten nostin katseeni. Pojalla oli mustat hiukset ja tummat silmät. En nähnyt niiden väriä kunnolla, mutta olin melko varma, että ne olivat ruskeat. Hänellä oli päällään musta toppi, jossa oli valkoinen hymynaama ja mustat pillifarkut.Poika jatkoi tuijottamistani, joten kohotin kulmakarvaani kysyvästi. Hänen kasvoilleen kohosi hymy. Hän oikeasti hymyili minulle. Pyöräytin silmiäni, joku outo, ylivirkeä tapaus. Jos puhuisin, käskisin hänen painumaan vittuun. Jatkoin reikieni nyppimistä ja tunsin hänen katseensa koko lopun välitunnin. Menisi kavereidensa luokse, eikä tuijottaisi siinä ahdistavasti.

Kellon soidessa nousin ylös ja kävelin historian luokan taakse. Huomasin, että käytäväpoika tuli myös. Tämä ei voi olla todellista. Onko hän muka aina ollut samalla historian kurssilla kanssani? Onko hän aina tuijottanut minua, enkä ole huomannut? Mikä ongelma hänellä oikein on?

Opettajamme, viisikymppinen kaljuuntuva mies käveli luokan eteen mutisten tervehdyksen.
- Loppukurssille minulla on teille projekti. Oikeastaan tämä on tutkielma, joka tehdään pareittain vapaa-ajalla. Teillä on yli kuukausi aikaa jäljellä, joten ehditte kaikki saada sen varmasti valmiiksi. Pituus on sata sivua ja parit valitsette itse, jos pystytte siihen.
Tuhahdin ääneen ja repäisin sivun vihostani. Puristin sen palloksi nyrkkiini ja puristin sitä tiukasti kiinni. Minä vihasin näitä, vihasin näitä enemmän kuin mitään. Hallitsematon viha ravisteli koko ruumistani. Jouduin hillitsemään itseäni kunnolla, etten viskannut pulpettia maahan. Parien valitseminen alkoi heti. Ei mennyt kuin hetki, kunnes lähes kaikki olivat valinneet parin. Jäljellä oli vain minä ja käytäväpoika. Opettajamme katsoi poikaa osaanottavasti ja poika lähti kävelemään hitaasti luokseni. Ei helvetti, tämä tästä vielä puuttuikin.
- Voitko - voitko sä olla mun pari? pehmeä ääni kuului vieressäni. Nostin katseeni kohti hymyilevää poikaa. En vastannut.
- Onko Calum ja Michael pareja nyt?
Poika katsoi vielä minua, mutta käänsin katseeni takaisin nyrkkiini.
- K-kai me ollaan, poika vastasi.

» Heh, anteeks nää ekat luvut on aina vähän tällasia. Toivottavasti silti tykkäsitte. ~ Julia, NevercloseyoureyesJu