What is it like? » Malum

8. Luku » Calum

Istun itseäni vanhemman pojan vieressä, kuunnellen tuon kaunista soittoa. Mielessäni kuitenkin vain pyörii se, kun hän soitti ja lauloi minun toisen lempibändini lempibiisiä. "Sulla on kaunis ääni", sanon, tuijottaen lapsia, jotka keinuvat puiston vanhoissa keinuissa. Kuulen kuinka Michael lopettaa soittonsa, joten punastun välittömästi. Siirrän katseeni samantien käsiini, jotka lepäävät sylissäni. "Kiitos", Michael sanoo, aloittaen soittonsa uudelleen. "Soitatko sä mitään?" hän lisää, hiljentäen soittoaan. "Ööm.. Soitan bassoa. Soitin myös nuorempana seitsemän vuotta viulua. Mut sit kasilla lopetin ja vaihoin bassoon. Ja oon sitä nyt soittanut kohta kolme vuotta. Plus sit mitä satunnaisesti joskus soitin", sanon Michaelille, nostaen katseeni tuohon. "Okei. Tehäänkö me huomenna sitä esitelmää?" Michael kysyy, aloittaen soittamaan Bring Me The Horizonin Shadow Moses kappaletta. "Joo. Tehäänkö koulun jälkeen vai hyppytunnilla?" Kysyn, aloittaen heti sen jälkeen hyräilemään kappaletta, jota siniset hiukset omaava poika soittaa. "Vaikka molemmilla", Michael sanoo, kuunnellen hyräilemistäni, joka on muuttunut laulamiseksi. "On sullaki ihan kiva ääni", tuo lisää, minun noustessa seisomaan. "Okei. Ja kiitos. Mut mun pitää mennä. Ja kiitos siitä liikka tunnista", sanon, punastuen loppua kohden. Nappaan reppuni maasta ja lähden astelemaan kotiani päin. "You can't fix me", kuulen Michaelin sanovan. Pysähdyn siihen paikkaan, tuntien kuinka poskelleni putoaa kyynel. Pyyhin sen pois, yritäen vääntää samalla kasvoilleni aidoimman näköisen tekohymyn. Käännyn ympäri, lukiten katseeni maailman kauneimpiin vihreisiin silmiin. "Mutta voin yrittää", sanon, yrittäen pitää tekohymyn kasvoillani, sekä iskien samalla silmääni. Käännyn ympäri, lähtien talsimaan kotiani päin, tuntien samalla Michaelin hämmentyneen katseen selässäni.

Katselen ympärilleni pienessä metsässä, kuunnellen samalla luonnon kauniita ääniä. Mielessäni pyörii koko ajan kuitenkin Michaelin lause. You can't fix me. Katsotaanko että pystyn, helvetti. Ajatukseni kuitenkin pysäyttää kova tömäys maahan. "Helvetti", kiroan, painaen käteni vasemman nilkkani kohdalle. Nousen varovasti ylös, astellen varovasti istumaan lähimmälle kivelle. "Helvetti", sanon hiljaa, painaessani kipeää kohtaa jalassani. Kuulen kaksi todella tuttua ääntä, lähelta. Taino liiankin läheltä. Vedän puhelimen housujeni taskusta, tarkistaakseni kellon ajan. 17.49. Nousen varovasti kiveltä, ja lähden astelemaan suuntaan, josta ääni kuuluu. Vedän hupun päähäni, jonka jälkeen siirrän katseeni maahan. Ihan vain että en kompastuisi uudelleen. Ja että Alec ja Jasper eivät tunnistaisi minua.

Avaan pihamme valkoisen portin, joka johtaa metsästä takapihallemme. Juoksen takaovellemme ja avaan sen mustan oven, saaden vastaan hyvin vihaisen äidin. "Calum Thomas Hood! Tiedätkö sinä mitä kello on?" nainen huutaa minulle. Pyöräytän silmiäni, astuen äitini ohitse. Tunnen kuitenkin kuinka nainen tarttuu oikean käteni ranteesta, vetäen minut taakse päin. "Kuulit... Herran jestas mitä sinulle on käynyt?" hän kiljahtaa, nähtyään kasvoni. Tunnen kuinka hänen kyntensä jättävät ranteeseeni ikävät jäljet. "Au äiti, satutat mua", inahdan, saaden äitini irroittamaan otteensa kädestäni. "Vastaa kysymyksiini nuori herra!" nainen huudahtaa. "Joojoo. Kello on 19.56. Ja sain tänään jalkapallosta naamaan. Vahingossa", sanon ehkä maailman typerimmälle naiselle. Tai en sanoisi typerimmäksi. Joskus hän on typerä, joskus ylihuolehtiva ja joskus ihan jees. "Kuka sinua heitti sillä pallolla? Mikset ole kertonut että sinua kiusataan?" äiti kysyy, kivahtaen kunnolla loppua kohden. "En ole sanonut missään välissä että minua kiusattaisiin! Ja Michael heitti sen vahingossa. Tai siis kun hän heitti, en saanut sitä kiinni käsilläni, niin nappasin sen naamallani kiinni", kivahdan takaisin, tosin naurahtaen lopussa. "Tuossa ei ole mitään naurun aihetta! Nyt nuori herra otat lääkkeesi ja painut huoneeseesi", kuulen äitini sanovan, juuri kun olen lähdössä huoneeseeni. "No en todellakaan ole loppu iltaa siellä! Haluan viettää aikaa isän kanssa, ennenkun hän häipyy taas kuukaudeksi luotani!" huudan takaisin, melkein itkien. "Isäsi lähti jo. Ole hyvä ja lähde sinäkin. Huoneeseesi", äitini sanoo, pettyneellä äänellä. Suuni aukeaa pienesti, katsoessani äitiäni epätodellisesti. Tunnen kuinka poskilleni alkaa putoamaan kyyneleitä, kuin vesiputouksesta. Ja jotkut sanovat että elämäni olisi täydellistä. Tietäisitpähän vaan mitä täällä neljän seinän sisällä joskus tapahtuu. Saatan vaikuttaa iloiselta aina, mutta silti elämässäni on aina vain toinen vanhemmista. Yleensä äiti. Juoksen huoneeseeni, pamauttaen oven kiinni niin kovaa kuin vain saan, sekä lukiten sen heti perään. Heitän repun huoneeni nurkkaan, hypäten itse sen jälkeen makaamaan vatsalleni, painaen pääni tyynyyni, antaen lopuksi periksi kyyneleille.

Avaan matematiikan kirjani, vetäen vihkon sen välistä pois. Avaan vihkosta sivun johon jäin ja alan tekemään viimeisiä läksyjä. En tiedä miksi edes päätin säästää läksyt viime tippaan. Tosin, en olisi ymmärtänut niistä mitään, jos olisin yrittänyt tehdä niitä sen kyynel virran läpi. Suljen vihkon, jättäen sen kirjan väliin. Katseeni siirtyy kelloon, joka on pöydällä kirjapinon vieressä. 00.23. Äitini yritti päästä huoneeseeni ensimmäiset kaksi tuntia, tuloksetta. Nostan läppärin eteeni, avaten samantien netin. Etsin suosikeistani Netflixin ja sieltä Criminal Mindsin. Olen katsonutisen sarjan kahdeksan ensimmäistä kautta, ja kaikki jaksot ovat olleet rakkautta. Vedän koneen virtapiuhan irti laistteesta ja astelen koneen kanssa sängylleni. Kääriydyn peittooni ja painan jakson pyörimään.

••••

moikkelismoi. tää on vähä lyhyempi luku, sillä ei vaa yksin kertasesti tullu tekstii :/ ja muutenki vähä haikee fiilis Teen Wolfin takii..

-tessa