Velipuoli?

kahdeskymmenestoinen luku ~ Sofie

"Louis, mulla on aivokasvain", sanon sen itku kurkussa. Loun kasvoille ilmestyy tyhjä katse. Katse on jähmettynyt. Hän kääntää katseensa nopeasti muualle ja jähmettää sen sinne. Kärsimys ja tietämättömyys huokuu Loun kostuvista silmistä.
Hän kääntää tuskallisten minuuttien jälkeen päänsä minuun päin. Pojan silmistä valuu kyyneliä kuin Niagaran putouksesta vettä.
"Miksi sä et kertonut?", murtunut ääni kysyy.
"Mä en halunnut pilata sun päivää het-", sanon, mutta Lou keskeyttää minut:
"Hitto sä pilasit mun elämän!".
Tuntuu kuin sydämeni pysähtyisi. Sanoiko Louis Tomlinson juuri äsken noin? Hän ei voi, hän ei ole ikinä ennen sanonut mitään tuollaista ja noin syyttävää minulle. Katson poikaa siristäen silmiäni. Tunnen kyyneleet poskillani. Haluan pois, pois kaikesta, mutta en pysty nousemaan ylös. Koitan kuitenkin ja pääsen ylös, mutta parin askeleen jälkeen kaadun maahan mahalleni. Minuun sattuu, mutta en anna sen haitata. Yritän uudestaan, mutta kaadun taas. Louis ei tule auttamaan, ei niinkuin olisi yleensä tehnyt. Hän jäi istumaan ja tuijottamaan minua. Tunnen tuijotuksen takaraivossani, mutten jaksa sanoa siitä mitään Loulle. Olen jo pilannut hänen elämänsä, olen ollut aina vaan pelkkä taakka hänelle. Ryömin kohti pyörätuoliani, kunnes kuulen tutun äänen huutavan:
"Sofie!". Se on Niall. Hän juoksee minua kohti Maria perässään.
"Miks oot maassa!", Niall huutaa hengästyneenä.
"Ja miksi sä et tee mitään?!", hän kysyy raivoen kyynelehtivälle Loulle.
"Puhukaa te niin mä hoidan Sofien", Maria sanoo rauhallisesti ja kyykistyy vierelleni. Meistä on Marian kanssa tullut hyviä ystäviä, mutta Niallin kanssa en ole ollut yhteydessä paljoa sen jälkeen kun hän jätti minut.
"Mitä tapahtus, miks makaat maassa kyynerpäät ja polvet verellä?", hän kysyy huolestuneesti katsoen ruhjeitani.
"Mä kerroin Louille että, että mulla on aivokasvain", sanon empien ja alan itkemään. Maria laittaa käden suunsa eteen ja näyttää hämmentyneeltä. Näen kyyneleitä hänen silmäkulmassaan ja se tekee oloni vielä huonommaksi. Maria halaa minua ja sanoo itkuisesti:
"Mä oon pahoillani Sofie".
Halaamme siinä pitkään kunnes kuuluu Niallin moittiva karjaisu:
"Hitto Louis!". Katsomme Marian kanssa tilannetta hämmentyneinä, mutta käännymme kuitenkin takaisin.
"Sitten Louis, no otti asian tosi raskaasti ja, ja se sanos että oon pilannut sen elämän", kerron ja alan itkemään jälleen erittäin vuolaasti. Maria lohduttaa minua ja kysyy:
"Haluatteko tulla meille yöks, sinne mahtuu". Nyökkään ja Niall nousee auttamaan minut ylös. Hän halaa minua ja kuiskaa:
"Mulla oli ikävä sua Sof". Hän päästää minut irti halauksesta ja asettelee minut pyörätuolilleni. Lou nousee masentuneena ja jää vähän meitä jälkeen.

Pääsemme Niallin ja Marian talolle, joka on vähän suurempi kuin kuvittelinkaan. Olimme olleet koko matkan hiljaa. Menemme sisään ja suoraan olohuoneeseen.
"Kello on jo aika paljon niin me varmaan mennään nyt tonne makuuhuoneeseen, mutta ton oven takaa löytyy teille makkari", Maria selittää ja osoittaa yhtä alakerran ovista. Pariskunta lähtee yläkertaan, mutta minä ja Lou jäämme alas. Istumme siinä puhumatta mitään varmaan vartin, kunnes minulle riitti. Tahdon makaamaan pehmeään sänkyyn, joten liikutan käsilläni pyörätuolin pyöriä todella hitaasti, sillä en ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Pääsen huoneeseen ja ajan itseni mahdollisimman lähelle sänkyä, jotta pääsen siihen käyttämättä toista jalkaani. Onnistun siinä, ja hetkessä makaan pehmeällä sängyllä. Käperryn peittoon ja koitan saada unta, mutta turhaan. En ilman Loua vierelläni. Ovi avautuu hitaasti, se on Lou. Hän vilkaisee minua nopeasti, mutta käännän pääni toiseen suuntaan. En kestä häntä. En kestä sitä mitä hän sanoi minulle, se oli liikaa. Tunnen Loun tulevan vierelleni. Ei makaamaan, vaan istumaan. Hän istuu sängyn reunalla katsoen minua. Hänen silmänsä kostuvat. Nuo kirkkaat siniset silmät musertavat minut. Juuri ne silmät katsoivat minua sanoessaan minun pilanneen hänen elämänsä.

"Anteeks Sofie", Lou sanoo yht'äkkiä hiljaisuuden keskellä. Mitä pitäisi vastata? Ei mitään. Puren huultani, sillä tiedän lipsauttavani pian jotain ilkeää.
"Mä hämmennyin. Mä olin shokissa, enkä keksiny muuta kun syyttää sua. Se ei todellakaan oo sun vikas että joku hemmetin kasvain on sun aivoissas. Mä käyttäydyin tosi lapsellisesti. Mä en tarkottanut sitä Sofie, en todellakaan tarkottanut! Ja en jättäis sua sen takia. Mä en jätä sua ikinä, mä lupasin sen. Mä rakastan sua. Oli sulla kasvain tai ei", hän kertoo ja suutelee minua. Tätä mä kaipasin. Tätä mä kaipasin eniten maailmassa.
"Mä oon pahoillani Sofie", hän kuiskaa ja ottaa minut kainaloonsa.

----------------------------------------------Juu että sellasta vielä tänään:) tänää tuli tosiaan kaks lukua, koska inspistä riitti. Ootte ihania, pus💗

xoxo venla❤️