Velipuoli?

neljäs luku ~ Louis

Nousen sängyltäni. Näkiköhän Sofie viestini peilistä? Jos näki, mitäköhän hän ajattelee? Mulla on tyttöystävä, Clara, mutta tavattuani Sofien, en enää tiiä mitä pitäis tehdä. KAUHEE PLEIJJERI LOU OIKEESTI! No nyt  pitää keskittyä tähän hetkeen. Odottelen Sofiea jonkun aikaa ja vaihdan itsekin vaatteet. Valkoinen T-paita ja punaiset farkut. Pakko ottaa mustat Raybanit (ei hajuakaan miten kirjotetaan), sillä jos päädymme juorulehden etusivuille, siitä ei hyvä heilu! Viimein joku koputtaa oveeni, Sofie. En saa sanaa suustani. Tällä on kaunis vaaleansininen suht' lyhyt ylettyvä mekko ja hiukset kauniisti nutturalla valkealla hiuspannalla koristettuna. Katson Sofieta syvälle vihreisiin silmiin, kunnes tajuan, että olenkin tuijotellut siinä aika kauan ja tämä näyttää aika kärsivältä. Ymmärrän tulla ovelle ja kävelemme siitä yhtä matkaa ulko-ovelle.

"Mitäs haluut nähdä ekaks?", kysyn samalla kun laitan lasejani päähän.
"Mmm... Vaikka syötiin vasta vähän aikaa sitten, mulla on jo vähän nälkä. Jos haluaisit näyttää mulle Lontoon parhaat ravintolat niin siitä vaan", tämä kertoo. Tiedän tarkalleen minne Sofien vien. Otan häntä kädestä kiinni ja lähdemme kävelemään kohti Notting Hillsiä. Matkalla törmäämme muutamaan teinityttöljoukkoon, jotka selkeästi tunnistivat minut, mutta he eivät onneksi tulleet kimppuumme kirkuen ja herättäen paparazzit puskien juurelta...

Viimein saavumme päämääräämme, Jamie Oliverin Recepies-liikkeeseen. Huomaan loisteen Sofien silmissä ja hän kääntyy katsomaan minua päin kysyvästi.
"Naiset ensin", sanon kumartaen ja isken silmää. Lopulta tämä kuitenkin astuu ovista sisään ja huokaisee ihailevasti. Tämä nyt on vähintä mitä voisin tarjota, mutta hän näyttää nauttivan vähästänikin todella paljon.
"Niin, et kertonut vielä miksi osaat laulaa niin hyvin", katson Sofieta kulmieni alta kysyvästi.
"Ennen isäni kuolemaa, hän opetti minulle soittamaan kitaraa ja laulamaan. Oon aina rakastanut laulamista, mutta kitaran soiton lopetin heti isän kuoleman jälkeen", tyttö kertoo haikeasti. Tämä on hänelle arka aihe.
"Oon tosi pahoillani Sofie, mä en tiennyt", sanon nöyrästi ja puristan Sofien kättä.
"Ei se mitään, sellasta se elämä on! Joskus kaikki kuolee, se on väistämätöntä. Joillekin se lähtö vaan tulee aika nopeasti ja arvaamattomasti". Pidämme taas pienen tauon, kunnes blondi tarjoilija tulee luoksemme.
"Mitäs nuorelle parille saisi olla?". Hän ei ollutkaan niin tyly ja ylimielinen kun saattoi ulkonäöstä kuvitella.
"Rocky road ja punaviinipullo kiitos",kerron tarjoilijalle hymyillen.
"Sama minulle, kiitos".
Tarjoilija hymyilee ja lähtee takaisin keittiöön kertomaan tilauksemme.
"M-Mihin isäsi kuoli? Sun ei tarvii vastata jos et halua ymmärrän kyllä jos se on liia-" kysyn, mutta Sofie keskeyttää.
"Ähh tottakai sun pitää tietää. Isällä oli jo pitkään ollut pahanlaatuinen aivokasvain, ja iskä tiesikin sen, muttei tahtonut mitään hoitoa vaan halus elää täysillä. Ei se tietenkään mitään meille lapsille kertonut, eikä äidillekään. Iskä oli tosi sitkee, eikä siitä mitään huomannut. Paitsi yhtenä kevät aamuna. Heräsin mun isoveljen Ronin kanssa samaan aikaan, kun joku soitti yhteiseen perhepuhelimeemme. Huhuilimme äitiä ja isää kauan, mutta vastausta ei kuulunut joten me sitten vastattiin. Se oli joku sairaalasta. Kertoi meille, että meidän ei kannata hätääntyä, mutta äiti ja isä on sairaalassa. Me ei pystytty vastaamaan mitään. Jäädyttiin Ronin kanssa totaalisesti. Illalla sit äiti tuli kotiin, ilman iskää ja kerto tapahtuneen", hän kertoo tyynen rauhallisesti, tosin vähän poissaolevan näköisenä.

"Voi ei. Oikeesti Sofie oon hirveen pahoillani! Miten Luna sit pärjäs?".
"Äiti oli tosi surullinen. Se ei pärjänny meiän kans enää yksin ja alko juomaan tosi paljon. Se tajus sit kummiskin itekin olevansa huonossa kunnossa ja haki apua. Onneks. Mä ja Roni mentiin tosi kivaan sijaisperheeseen siks aikaa kunnes äiti paranis. Roni oli sillon 16 ja mä 13. Roni otti äidin alkoholisoitumisen tosi raskaasti ja syytti itseään iskän kuolemasta. Joka ilta se valitteli siitä, kuinka sen ois pitäny huomata isän huono vointi. Se itki joka ikinen ilta. Me oltiin kummiskin Ronin kanssa tosi paljon yhdessä ja iltasin ennen nukkumaanmenemistä, me pelattiin paljon lautapelejä. Mä kävin kotikoulua, Ron ihan tavallista koulua. Joka päivä mä ootin vaan sitä hetkeä, että Ron tulis kotiin ja päästäis pelaamaan". Tässä vaiheessa mä tunnen silmäni kostuvan. Kuulen Sofien äänen alkavan pikkuhiljaa väristä. "Yhtenä iltapäivänä, multa loppus koulu ja istuin siinä eteisessä odottaen Ronin tulemista. Roni ei koskaan tullut. Aluks mun sijaisvanhemmat ajatteli et Roni on vaan mennyt kavereittensa kanssa jonnekin. Mä tiesin ettei se voisi olla totta. Mä tiesin että ei Ronilla ollu kavereita kenen kanssa mennä minnekään. Mä tiesin, ettei ne sijaisvanhemmat tienneet sitä. Mä tiesin myös, mitä Roni oli tehny itelleen". Sofielta alkaa valua kyyneleitä poskia pitkin. "Hän teki itsemurhan. Tästä mä sit syytin itteäni pitkän aikaa. En ollut tajunnut mitään niinä hetkinä, kun Roni oli kertonut itsetuhoisia asioita. Mä en tajunnu yhtään mitään. Mä syytän vieläkin välillä itteäni siitä, mut tiedän että tä on elämää. Mä tiedän, että itseään syyttäminen ei johda mihinkään hyvään. Mä nään paljon Ronin piirteitä sussa, Lou". Miten paljon Sofie onkaan joutunut kokemaan. Saatan nähdä pienen hymyn Sofien kasvoilla. Menen istumaan tämän viereen ja rutistan hänet varmaan puolikuoliaaksi.
"Kiitos Lou. Tätä oonkin tarvinnu", Sofie naurahtaa ja pyyhkii kyyneleet poskiltaan.

Ruoka oli hyvää. Päätämme lähteä Sofien kanssa puistoon. Istumme siellä kauan, kunnes kuulen takanamme tuttua ääntä.
"Niall James Horan! Mitä ihmettä teet täällä? Sulla pitäis olla koulua!", huudan hänelle vilkaisemattakaan tätä. Sofie naurahtaa vieressäni.
"Anteeks nyt et tulin pilaamaan teiän treffit, mut jos ei herra Louis William Tomlinson ole sattumoisin muistanu ni meillä pitäis olla tänään viiden minuutin päästä harjotukset". Ei hitto. Olin unohtanu bändiharkat täysin! Pakko mennä, mutten mä voi Sofieta tänne jättää.
"Ööö... En mä mitään oo unohtanut, aattelin et jos Sofie voisi tulla meidän mukaan?", kysyn ovelasti, sillä tiedän ettei Niall, tuo naistenmies voisi kieltäytyä tarjouksesta. Olin oikeassa. Niall nyökkää ja hymyilee Sofielle.
"Muista et lupasit Claralle et se tulee kans tänään", hän virnuilee. Ei hitto. Unohdin senkin. Miten voin unohtaa kaiken?! Sofie katsoo minua ja Niallia kysyvästi ja kurtistaa kulmiaan.
"Se on ton sun velipojan tyttöystävä", tuo blondi valitettavan tuttu urpo möläyttää. Sofie näyttää huonovointiselta ja jotenkin pelästyneeltä, mutta kuitenkin vääntää pienen väkinäisen hymyn kasvoilleen.
"Okei. Kiva. No kannattaisko meiän sitten mennä?", hän kysyy todella tylyn oloisena, mutta pieni lämpö lauseesta kuitenkin pääsee.

----------------------------------------------
Että semmosta... Joo mä tiedän et taisin (kai) sillon ekassa ficcissä tai jossain mainita, ettei Loulla olis tyttöystävää, mut näköjään täs kävi kummiski näin😂 Ootte ihania ku jaksatte lueskella tämmösen ihmistä muistuttavan ilmestyksen tekstejä. Seuraavaa lukua alankin kirjottamaan. 1000 SANAA💗💗

xoxo: Venla❤️❤️

ps. Kiitti emmiisusanna  tost kauniista kuvasta Lousta:)