ABANDONED - my Calling

Terävä huomio

Minä, pikkusiskoni ja Jodelle Franz astuimme samaan aikaan ulos ahdistavasta rakennuksesta sen vielä ahdistavimpine saleineen.
Päässäni on vain yksi ajatus; me olemme nyt vapaita.

Istuessamme pienessä paikallisessa kahvilassa. Lucylla on edessään iso, järkälemäinen suklaajäätelö- annoksensa, jota hän syö hitaasti nautiskellen. Minulla ja Jodellella on edessämme lattet ja jonkinnäköiset suklaamuffinssit, joiden päällä on suklaahippuja ja sisällä nugaata. "Outoa", Jodelle sanoo ja hörppää kova äänisesti mukistaan. "Me vaan hörpitään täällä lattea ja syödään jäätelöä, kun muut mätänee haudoissaan"
"Joo", mutisin jonkinlaiseksi vastaukseksi. "Paskamaista ja muutenkin paskaa ja typerää"
Falconportin vapauduttua olin aloittanut kiroiluni uudestaan. Olin myös tutustunut yhteen naapurin poikaan, Arman Shefrelliin, joka oli käynyt kerran kanssani kavilla (tässä nimenomaisessa paikassa).
Arman oli kuitenkin niin järjettömän hermostunut, ja korjaili silmälasiensa asentoa koko ajan, etten usko, että voisin mennä hänen kanssaan kahville enää toiste.
Poikaparka kyseli jatkuvasti oliko kahvi hyvää, oliko minulla kivaa, jne. Tietyllä tavalla hän oli hyvinkin mielenkiintoinen heppu.
Ehkä toistekin.

Lucy keskeytti ajatukseni Arman Shefrellistä.
"Nyt se ajattelee sitä taas!" Lucy huudahtaa voitonriemuisesti ja nostaa laihat käsivartensa päänsä yläpuolelle, kuin voiton merkiksi. "Häh?"
"Mistäs minä sanoin, Jo" Lucy hihittää ja hän ja Jodelle lyövät ylävitosen.
Se on niin huvittavaa, etten voi tehdä muuta kuin pyöritellä silmiäni. "Vielä puuttuu että olisitte lyöneet vetoa"
Lucy ja Jo katsahtavat toisiinsa ja irvistävät. "Harmi, kun ei tultu ajatelleeksi"
"Sanos muuta, Jo" Lucy sanoo ja sipaisee hiuksiaan. Puolessa vuodessa hänen hiuksensa ovat kasvaneet hurjasti. Hän haluaa kuitenkin pitää hiuksensa leukalinjaisena polkkatukkana, mitä en halua kieltää. Asiasta kuitenkin toiseen.
Onko minun tukkani kasvanut? On. Miten pitkä se on? Hartioille asti.
Kasvatanko pidemmäksi? En.
Minkä värinen se on? Typerän, tumman ruskea.
Rehellisesti sanottuna vihaan sitä. Mietin sen kynimistä suunnilleen joka toinen päivä, olen purrut kynteni nysiksi ja kärsin ihan helvetillisistä paniikkikohtauksista. Enkä vieläkään mene suihkuun.
Jodelle on alkanut heittää asiasta jonkinlaista läppää, mikä ei ole minusta yhtään hauskaa, mutta en jaksa sanoa asiasta.
Jodelle on juuri sanomassa ruokottomasta ja masentavasta ulkomuodostani jotain, kun älähdän: "Pää kiinni, Jo! Ketään ei kiinnosta enkä minä pidä tästä!"
Nostan nokkani pystyyn, ja lähden kahvilasta. Päästyäni suutuspäissäni korttelin toiselle puolelle minua alkaa jo kaduttaa.
Ylpeyteni ei kuitenkaan salli minun mennä takaisin. Jatkan kävelyäni, ja saan huomata joukon minun ikäisiäni poikia mopojensa kanssa tien toisella puolella. Tulen ajatelleeksi jotain kamalaa, kun katsahdan heihin joten painan katseeni maahan ja jatkan ripeästi matkaa.

Esikaupunkialueella kohoaa ruma, punaisesta tiilistä tehty kerrostalo jossa "asuu vain Niitä". Selviytyjiä joiden oikeudet on poljettu maan rakoon.
Avaan rautaristikkoportin avaimellani ja suljen sen visusti takanani. Annan oikean käteni kulkea ruosteista metallikaidetta pitkin ja olen juuri saavuttamassa portaat, kun jotakin kovaa pamahtaa otsaani.
Kokeilen sitä jotakin, mikä valuu silmilleni ja tunnistan kananmunan hajun. Ei nyt taas!
Mutisen jotain munattomista paskiaisista ja yritän pyyhkiä silmilleni valunutta valkuista.
Sitten tunnen iskun selässäni, ja kuulen huudon: "Painu takas leirilles,  Purgamentum!"
Vuonna 2045 sana latinan roskaa tarkoittava "purgamentum" vakiintui Strategisten kieltäytyjien haukkumasanaksi.
Sitä ei kuule sivistyneessä seurassa.. kovinkaan usein.
Kuitenkin on ihmisiä jotka eivät meitä hyväksy. Toinen meitä kuvaava sana - joka tulee sekin latinasta, - on "Sordem". Saasta. Sillä ihmiset kuvaavat, kuinka me asumme ahtaasti huonoissa asunnoissa koska Valtio vei meiltä kaiken.
Kirjaimellisesti. Meillä on huonot vaatteet ja pahimmassa tapauksessa emme saa töitä lainkaan ja joudumme kerjäämään ja varastamaan.
Onneksi Jodellella on töitä. Hän työskentelee tarjoilijana minimipalkalla ja saattaa joskus tulla kotiin jonkun kanssa paremman tienestin toivossa.
Lucy on päässyt kouluun. Ensin koulu hangoitteli vastaan, mutta koska uhkasin lehtijutulla rasismista ja syrjinnästä he ottivat Lucyn oppilaakseen.
No, mitäs minä teen?
Kirjoitan. Kirjoitin jo yhden lehtijutun The New York Times:iin josta sain muutaman kympin. Mutta se juttu tuli tuurilla. Minulla ei varmaan ole töitä vielä pitkään aikaan.
     Pääsen rappukäytävään, mutta takkini ja paras puseroni ovat pilalla.
Kiroan, mikä saa nuoren naisen pienine kaksoistyttöineen kiertämään minut kaukaa. Naisella on yllään minkkiturkis ja hänen identtisillä kaksoistyttärillään samanlaiset, mutta heleän Barbien- vaalean punaiset. Tyttöjen vaaleat pitkät hiukset on kiinnitetty korkeille ponnareille. Heillä on selvästikin kylmä, mutta he seuraavat äitiään, joka katsoo minua, kuin olisin jokin saasta.
Yllätyksekseni nainen ojentaa minulle kätensä ja sanoo: "Margarita Joseph"
Ennen kuin ymmärrän kunnolla mitä teen olen tarttunut naisen käteen. Kädenpuristus on lämmin, mikä tuo minulle mieleen isän ja äidin mikä saa minut melkein itkemään ja ääneni värisemään kun sanon nimeni: "Alessa Reeves"
Nainen sanoo tunteneensa vanhempani ja minut pienestä pitäen. Nyt minäkin muistan hänet. Hän asui naapurissamme Los Angelesissa, South Centralissa ja onnistui lahjuksilla ja suhteilla säästämään tyttäriensä henget. Nyt muistan tytötkin, Callie ja Nadine.
Mietin, miten nainen on tänne päätynyt. Emmehän me asu enää Los Angelesissa. Kysyn naiselta mitä he tekevät New Yorkissa.
Margarita selittää miehensä kuolleen Falconportin miestenleirillä 11. huhtikuuta, vain muutamaa päivää ennen Falconportin vapautumista.
Nyökkään hänelle ja kutsun heidät teelle. Nainen lupaa, että he tulevat jokin toinen kerta ja niin he jatkavat matkaansa.
Minä kiipeän kolmanteen kerrokseen ja avaan asunnon oven.
Pienessä eteisessä minua on vastassa Draco- niminen kollikissa. Se tuli kaupanpäällisiksi asunnon mukana. Se on minun paras kaverini.
Draco naukuu ja odottaa että saisin oven kiinni. Pistän vielä varuiksi varmuuslukonkin. Ei sitä aina tiedä.
Sytytän eteisen valot, ja heitän takkini lattialle. Astun kaksi askelta vasemmalle ja olenkin jo olohuoneessa, jossa meillä on yksi sohva, kulahtanut matto, puutakka ja piironki. Kaikki lahjoituksina saatuja. Niiden värit hyppivät silmille ja riitelevät keskenään.
Vihaan niitä.

Asuntomme on hyvin pieni. Nukumme lämmitetyllä korkki-matolla lattialla ja kaivamme patjat ja makuupussit aina seiniin upotetuista kaapeista. Aamuisin ikkunoiden edessä ei ole mitään, joten aurinko paistaa suoraan silmiimme joten heräämme ärtyisinä. Alan miettiä, miksi muu maailma ei ole pistänyt tälle kurjuudelle pistettä.
Siihen voi olla vain yksi syy:
he eivät tiedä. Ja koska he eivät tiedä, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, joka halutaan pitää salassa.
Tämä on totuus:
Valtio tarkkailee meitä yhä.
Me emme ole turvassa.
Valtio ei ole lopettanut.
Valtio tarkkailee meitä kuten silloin. Meidän vertamme janoaa tälläkeraa verenhimoinen ja kostonhaluinen, hurjistunut kansa, eivät psykopaatti- poliitikot.
Meidät tapetaan.
Ne eivät lepää ennen kuin meidät kaikki on tapettu.
Ajatus saa minut itkemään.