Luulotautiset [TAUOLLA}

2. Kun tapasin junttikuninkaan ja mun eksä palasi kaupunkiin

"Olisiko liian överiä, jos ne kaikki nuoret olisi hautoneet jonkun murhaamista?" kysyin kun talsimme vesisateessa Inkkaria kohti. Asvaltti loiskahteli kenkieni alla, ja tupakansavu raapi kurkkua. M-H piti päällämme suurta, Van Gogh-museosta ostamaansa auringonkukkasateenvarjoa talsiessaan rivakasti rinnallani.

"Fataalia", M-H tuumi, "Mutta toimivaa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu kuitenkin ihmisten tappaminen."

"Mä ajattelin ihan samaa", hihkaisin, "Näytelmä voisi olla myös tutkielma suomalaisesta kulttuurista, vaikka mä en kyllä halua tähän mitään jussipaitoja, saunaa tai kirvestä ja lumihankea."

"Vaihdetaan jussipaidat Hollisteriin ja kirveet isän kaapista vietyyn metsästyshaulikkoon", M-H innostui, ja sadeasuista koiraansa ulkoiluttava täti loi meihin äkäisen katseen tien toiselta puolelta.

"Tai pommiin, internet on tietoa täynnä", M-H jatkoi.

"Kaikilla niillä täytyy olla traaginen menneisyys", mietin ääneen, "Mutta tekeekö se niistä sitten olosuhteiden uhreja?"

"Suomalaiset ymmärtää murhaajia vain, jos ne on nuoria miehiä", M-H totesi tietäväisenä, "Ja kaikki ihmiset on tavalla tai toisella olosuhteiden uhreja, joten siinä mielessä sun pohdinta ei ole relevanttia."

"Totta", myötäilin. Inkkari sijaitsi vihreässä betonirakennuksessa, jonka ikkunoista ei ikinä nähnyt sisään. Rakennuksen molemmin puolin, sekä edessä että takana, sijaitsi kampaamo. Tuntui että tässä kaupungissa oli enemmän kampaajia kuin asukkaita, mutta silti mä en ollut käynyt niissä yhdessäkään sen jälkeen, kun olin täyttänyt kuusitoista.

"Sä poltat väärin", M-H totesi ja osoitti jo lähes palanutta tupakkaani, "Se pitää vetää henkeen, sä vedät poskiin."

Huokaisin, ja heitin savukkeen vesilätäkköön. Mua ei kiinnostanut poltinko mä sitä oikein, tärkeintä oli että haju tarttui.

"Miltä mä näytän?" kysyin ennen kuin M-H ehti kiivetä hieman liian korkeat kiviporrasaskelmat ylös ja avata Inkkarin raskaan oven. Mulla oli ylläni punainen, alaspäin levenevä villakangastakki ja huulissa tismalleen samanväristä punaa. Hiukset olin saanut heitettyä jonkinlaiselle nutturalle.

"Pikku Myyltä, jonka kulmakarvapinsetit on hukassa", M-H totesi parran peittämät suupielet nykien, ja kohautti sitten kulmiaan, "Entä mä?"

"Piisamirotalta, jolla on takki", vastasin totuudenmukaisesti. M-H kohautti hartioitaan, ja veti oven auki. Se päästi mut ensin sisälle, ja mä silmäilin kiinnostuneena ympärilleni. Baarissa haisi olut ja pistävä puhdistusaine, ja se oli sisustukseltaan täysin ruskea; baaritiski, pöydät ja lattia olivat tismalleen samanväristä puuta. Seinät olivat tummanvihreät, ja kahdesta niille ripustetusta taulutelevisiosta pyöri jalkapallo, mutta kaiuttimista soi Aerosmith. Loosissa istui kaksi karaokekonkarin näköistä naista oluttuopit käsissään, ja baaritiskin takana hääräsi vaaleahiuksinen tyttö, jolla oli paksu otsatukka ja kapeissa silmissään aivan liikaa ripsiväriä.

Äkkiä mua alkoi jännittää. En kuitenkaan ehtinyt sanoa sitä ääneen, kun M-H otti jo muutaman harppauksen peremmälle, ja läimäisi kookkaat kouransa baaritiskille, mistä laseja pesevä baarimikko ei näyttänyt hätkähtävän.

"Onko Samu täällä?" M-H kysyi tervehtimättä. kun mä kiiruhdin sen vierelle, ja yritin näyttää niin vakavasti otettavalta kuin osasin. Oikaisin ryhtini, nostin leukaani ja kurtistin hieman kulmiani.

"Tuolla takana", tyttö sanoi aurinkoisesti hymyillen, ja osoitti toista raskasta puuovea, johon oli selvästi lentänyt useampi sokerinen juoma. M-H nyökkäsi ovea kohti, ja mä lähdin johdattamaan meitä takabaarin puolelle. Käytännössä se oli hieman edellistä pienempi huone, jossa oli harmaalla kokolattiamatolla päällystetty lava, ja toiseksi huoneeksi tarkoitettu syvennys, jossa oli baaritiski ja äänieristetty ovi lavalle. Keskellä huonetta lattiaa pesi valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan hameeseen pukeutunut nainen, ja tämän vieressä seisoi noin neljissäkymmenissä oleva mies, joka näköjään yritti pitää tiukasti kiinni nuoruutensa viimeisistä rippeistä.