Nightin silmät olivat kauniit; kylmät, mutta oudon puoleensavetävät. Katsoin niitä, ja aika tuntui vain katoavan, samoin kahvila ympäriltäni. En ollut ehkä ihastunut - tarkennan - en tosiaankaan ollut ihastunut, mutta Night herätti kieltämättä ajatuksia minussa.
- Kumpi sinä olet? hän kysyi. Hänen äänensä soi kauniisti mieleeni. Siinä oli kummallista lumovoimaa.
Night suoristi ryhtiään, ja raahasi baarijakkaran tiskin eteen. Hän istui sille ja loi minuun kiinteän, kutsuvan katseen. Katse odotti jotakin.
- Tilaatko sinä jotakin? kysyin tyynen rauhallisesti. Night hymyili erikoisesti. - Yksi latte.
Nyökkäsin.
Käännyin selin häneen, valmistaakseni hänen kahvinsa. Se antoi minulle hetken vapaata mietintäaikaa. Tosin tunsin hänen polttavan katseensa selässäni, eikä se ainakaan helpottanut oloani.
Nostin kahvimukin tiskille, ja otin vastaan tasarahan. Night siemaisi kahviaan.
Minä seisoin tiskin takana. Kaksi minuuttia. Night hörppi kahviaan, katsellen samalla minua. Tuijotimme toisiamme kaksi minuuttia liikahtamatta paikaltamme. Lumottu hetki.
Sitten Night katkaisi katsekontaktimme puhuakseen yhdelle poikaporukan jäsenelle.
- Kuule, Will, te voitte ihan yhtä hyvin lähteä, hän sanoi lyhyelle vaalealle pojalle. Poika vilkaisi minua ja Nightiä merkitsevästi. - Hyvä on. Nähdään huomenna, hän sanoi sitten, ja tepasteli ovelle kaksi muuta poikaa vanavedessään. Ovi kolahti, ja pojat olivat poissa.
Kiireiset perheenäiditkin olivat lähteneet hetki sitten.
Joka tarkoitti, että olin kahvilassa kahden Nightin kanssa.
Kahden. Hänen kanssaan.
Hetki oli kuin hän: samaan aikaan kiehtova ja pelottava.
Night katseli minua hetken sanomatta sanaakaan. Hän työnsi lattensa sivummalle. Hänen katseensa oli tiiviisti kiinnittynyt minuun.
Katsoin takaisin vähintään yhtä pitkään. En tiedä miksi - en vain pystynyt katsomaan muualle. Hänen katseensa oli niin pistävä, niin vaativa...
- Mitä me tässä tuijotamme, Night huomautti hetken kuluttua. Hän nousi tuoliltaan, ja kiersi tiskin kautta luokseni.
- Oletko mieluummin hyvä vai paha?
Hymyilin hänelle kuin sekopää. - Mikä kysymys tuo oli?
Night nykäisi kasvoillani roikkuvaa hiussuortuvaa pehmeästi. - Kunhan kysyin.
Katsoin häntä vakavasti. - Miksi?
Night astui askeleen taaksepäin. Hänen ilmeensä oli surumielisen vakavoitunut.
Siinä me sitten seisoimme taas yhden kummallisen hetken, kunnes kumpikin liikahti vaivautuneesti.
- Kahvila suljetaan pian, sanoin. Yritin tavoitella asiallista ja samalla pahoittelevaa äänensävyä. Nightiä se ei tuntunut hetkauttavan suuntaan eikä toiseen.
Hän vain seisoi tiskin takana. Hymynhäive kasvoillaan.
- Minun on jo suljettava kahvila, toistin niin asiallisesti kuin kykenin. Tällä kertaa Night peruutti niin, että pääsin hänen ohitseen.
Osoitin ulko-ovea, minne Night siirtyikin pikkuhiljaa - vastahakoisesti tosin. Hymyilin hänelle, ja vedin esiliinan pois päältäni.
Night virnisti, ja avasi ulko-oven. - Nähdään! hän huikkasi juuri ennen kuin astui ulos pakkasilmaan.
Hänen äänensä jäi kaikumaan pääni sisälle. Hermostuttavalla tavalla.
