||Storm Shutter|| Suomeksi

1.

Kuuntelen hiljaista kellon tikitystä kiviseinää vasten piirrustuslehtiö kädessäni. Ääni kaikuu kauniisti ympäri karua huonetta tuoden siihen elämää. Vedän lyijykynällä terävän piirron paperiin, ja annan ajatusteni lennellä. Käteni tekee yhteistyötä mieleni kanssa.

Piirrustuksissani ei juuri koskaan ole mitään järkeä, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, kun saan antaa ajatusteni purkautua paperiin, eikä kukaan muu tiedä, mitä ne esittävät.

Napakka koputus ovelta rikkoo kellon tuoman rauhallisuuden.

"Sisään", rykäisen pienen ääneni kuuluviin. 

Vilkaisen ovelle sen avautuessa. Henkilö on onneksi vain Anne.

"Ruoka on valmista", Annen ystävällinen ääni ilmoittaa.

Nyökkään paperiani kohden, ja kuulen oven sulkeutuvan miltei saman tien. Hiljaisuus laskeutuu takaisin huoneeseeni. Annen ääni on yksi niistä harvoista, joista pidän.

Lasken piirrustuslehtiöni sängynreunalle, ja vedän hupun päähäni. Avaan puisen, narisevan oveni, ja tungen käteni tuttuun tapaan taskuuni. Saavun ruokalaan, jossa kaikuu iloinen puheensorina.

Pidän tästä paikasta, koska täällä katseet eivät yleensä käänny minuun.

Nappaan lautasen rautaiselta hyllyltä, ja lapan siihen vihreää keittoa. En ollut vaivautunut katsomaan, mitä se oli, koska täällä ei paljon ruokalistat vaihdelleet. Olen oppinut jo tuntemaan joka ikisen epäilyttävänkin näköisen ruoan täällä viettämieni vuosien aikana.

Istun keskikohtaan parhaat päivänsä nähnyttä pöytää, jossa näyttää olevan vähiten porukkaa. Vain Victorian jengi, joka ei välitä paskaakaan minusta, ja satunnaisia ihmisiä, jotka liukuvat kauemmaksi huomattuaan tuloni. Mutta en välitä, sillä tiesin, ettei minua kaivata. Enkä minä kaipaa muita. Tai ainakin olen hyvä saamaan itseni uskomaan niin.

Pyörittelen lusikkaani vihreässä keitossa, joka näyttää minun silmissäni vain limapallolta tuottaen pelkkää ahdistusta. Tungen pakolla keitostani alas puolet, ja heitän loput roskikseen.

Lähden huoneeseeni kädet taskussa, yrittäen väistää kaikki vastaan tulevien ihmisten vilkaisut. En halua näyttää sosiaaliselta tai esittää pirteää. Sillä sitä minä en ole ollut vuosikausiin. Edellisen kerran ennen Ericin tuloa, jolloin kaikki muuttui.

Entä onko mikään minussa muuttunut nyt, kun hän on poissa?

Ei.

Jäljelle jäi vain ihmistä muistuttava tyhjiö.

"Meidän pitäisi puhua", kuuluu Annen lause käytävältä, ennen kuin kerkeän astua sisään. Siirrän katseeni tuohon teräväpiirteiseen nelikymppiseen naiseen, joka katsoo minua käytävän päästä kädet lantiollaan.

Painelen huoneeseeni vastaamatta tuolle mitään, mutta hän on jo tottunut siihen. Sen jälkeen käyn istumaan sänkyni päätyyn, odottaessani Annen tuloa.

Tiedän, ettei hän jättäisi asiaa tähän.

Koputus kuuluu ovelta, mutten vastaa. Anne ei lähde tai jää odottelemaan, kuten kaikki muut, vaan aukaisee huoneeni oven ja käy istumaan resuiselle penkille sänkyni viereen.

"Siitä kiusaamisesta on jo kaksi vuotta kultaseni. Huomenna pääset sinne uuteen kouluun. Reinlaakson lukioko se oli?" hän sanoo ja silittää käsivarttani.

"Joo. Hurraa vaan", totean kuivasti. Anne naurahtaa ja pudistelee päätään.

"Seuraava päivä on aina uusi mahdollisuus", hän muistuttaa, "minä vien sinut huomenna. Pysyt vaan positiivisena ja yrität muuttaa tuota elämänasennetta, niin saat varmasti uusia kavereita."