||Storm Shutter|| Suomeksi

2.

Kuulin keskustelun välistä tyttöjen nimien olevan Mirjami ja Mimosa. En meinaa millään muistaa kumpi on kumpi, mutta pikkurillinpään kokoinen luomi Mirjamin huulten yläpuolella paljastaa hänet. Patrik kuuntelee heitä puolikorvalla ja selailee puhelintaan samalla, kun minä piirrän vihkoseeni kukkia.

"Sä olit varastanut minun paidan eilen", Mirjami murahtaa.

"Ja sä käytit mun housuja"

"Koska sinä käytit mun hupparia-"

"Se oli aivan eri asia!"

"Niinhän sun tavarat aina-"

Jostain päin kuuluu iso romahdus. Nostan katseeni niin äkisti, että huppu pääni päältä tipahtaa. Joku on rojahtanut lattialle, keskelle käytävää.

"Noin heikkoko sä olit", kuuluu ilvallinen naurahdus pojan suusta.

Mieleeni tulvahtaa estelemättä Eric.

Hänellä on lyhyet, ruskeat hiukset, ja hänen kasvonsa ovat piirtyneet ilkeään virneeseen. Hän naureskelee ja potkaisee maassa makaavaa silmälasipäistä poikaa päähän. Poika itkee. Hän on kuin pieni heikko vasa, jonka tiikeri on häikäilemättä ottanut saaliikseen ja päättänyt kiduttaa ennen sitä. Häntä potkitaan, hänelle nauretaan, ja koko koulu katselee mitään tekemättä.

"Arvoton luuseri", ruskeahiuksinen poika sylkäisee, "Tapa ittes."

Kukaan ei sano mitään. Kukaan ei estä. Kukaan ei näytä myötätuntoa. Poika vain kituu maassa. Hänen poskensa ovat kyynelistä märät, ja hänen silmälasinsa ovat tipahtaneet maahan. Hänen edessään oleva poika nauraa pirullisesti ja heittelee hänelle yhtä toistaan kamalampia haukkumasanoja. Silti tuo maassa makaava poika tee mitään. Tiedän, miten paljon hän kärsii. Minä tunnen sen jo täältä asti. Eikä kärsimys loppuisi tähän. Hän tulisi kärsimään vielä illalla sängyssäänkin. Kaksi kertaa pahemmin.
Silti hän ei hievahdakkaan. Hän vain tyytyy kohtaloonsa, elämään kidutuksessa.

En voi vain seistä paikallani ja olla tekemättä mitään.

Jalkani alkavat viedä minua eteenpäin kiihdyttäen vauhtiaan.

Minä vihaan tuota poikaa.

Hän ei välitä mistään muusta kuin itsestään ja siitä sairaasta ilosta, jota hän repii muiden satuttamisesta. Hän raastoi kivuliaasti, pala palalta tuon heikon pojan arvet auki. Laittoi hänet kärsimään, vaikkei poika ollut tehnyt mitään. Katsoi silmästä silmään aiheuttamaansa kärsimystä ja nauttien siitä, kuin jokaisesta siemauksesta kallista viiniä. Hän oli säälimätön, pirullinen ja hirveä olento.

"Miten sinä kehtaat!" huudahdan raivoissani.

Poika kääntää virnuilevan katseensa minuun. Virne kuitenkin sammuu saman tien. Sen sijaan pojan ranteessa roihahtaa, ja hänen silmänsä suurenevat. Koko käytävä tuijottaa poikaa häkellyksissään. Samoin minä.

"Mitä h-", hän sanoo häkellyksissään.

Hän kiiruhtaa pois paikalta häkeltynyt ilme kasvoillaan ja tukahduttaa tulenlieskat ranteestaan. Tuijotan muutaman kymmenen sekunnin ajan suuntaan, josta hän on juuri poistunut.

Lattialla makaava poika nousee seisomaan hengittäen kiivaasti. Hän heittää minuun pelokkaan ilmeen.

Seuraavaksi katseet kääntyvät minuun. Vasta siinä vaiheessa tajuan, mitä olin tehnyt. Olin juuri oikeasti syöksynyt puolustamaan kiusattua. En tiedä mistä tuo yhtäkkinen urheus oli pulpunnut, eivätkä näyttäneet muutkaan tietävän. Vedän hupun nopeasti takaisin päälleni ja suuntaan Patrikin luokse.

"Vau. Tuo oli siistiä", Mirjamin ääni ihailee.

En vastaa mitään. Poistumme käytävältä nopein askelein, ja minä olen kuin mikäkin julkisuuden henkilö käytävällä oleville ihmisille.

Viimeinen tunti vieri ohi keskittymiseni ollessa kateissaan. Koko tunnin olin miettinyt vain sen ranteen roihahdusta ja tuon ilkeän pojan kasvoja. Ne tulvivat mieleeni valtameren voimalla, eikä minulla ollut rahkeita työntää niitä pois, vaikka kuinka yritin.

Kun lopulta poistumme Patrikin mukana luokasta, kukaan ei puhu mitään. Koko porukka vain tuijottaa minua. Tunnen pienen ahdistuksen pistävän päälleni.

"No, kerro nyt", Mimosa sanoo innoissaan.

"Mitä?" kysyn ihmeissäni.

"Miten sä teit sen?" kuuluu kuorossa Mirjamin ja Mimosan suusta.

"E-en m-mä tiiä. En mi-minä sitä tulta s-sytyttänyt."

Kaikki katsoivat minua kuin hullua.

Häkellyn, ja käännän katseeeni nopeasti kohti maata.

"Tuo on sekasin", Mirjami jupisee.

Hän kai luulee, etten kuullut sitä. Mutta kyllä minä kuulin, en minä ole sekaisin. Olen täysissä voimissani.

Kävelen porukkamme perässä puristaen kansiotani tiukasti, ja näen Patrikin jättäytyvän vierelleni. Hän katsoo minua myötätuntoisena.

Puristan kansiotani entistä lujempaa.

En halua myötätuntoa. En ole mikään pieni tytönhupakko, joka ei osannut pitää huolta omista asioistaan. Tai no, olenhan minä. Mutten joka asiassa.

"Oli mukava tutustua. Me ollaan menossa huomenna ulos, haluaisitko lähtee mukaan?" Patrik kysyy ja nappaa takkinsa naulakosta.

"Ai olla-" Patrik keskeyttää Mirjamin lauseen tökäten häntä mahaan ja hymyilee minulle ystävällisesti.

"Ö-öh...en t-tiiä", mumisen.

Enhän minä edes tunne heitä, vaikka Patrik kuinka väittikin tutustuneensa minuun.

"Tuu vaan. Siellä on varmasti hauskaa", hän kehottaa.

Mietin hetken. Sitten toisen hetken. Ja vielä kolmannen.

Kunnes lopulta, viiden minuutin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, päädyin lopputulokseeni.

"Ehkä."

****

Tuttu punainen pakettiauto kaartaa koulun pihaan. Annen kasvot hymyilevät minulle ajajan paikalta.

"Pidä huolta itsestäs", Patrik huikkaa vierestäni ja aukaisee mautonsa ovet.

"Samoin", hymyilen takaisin.

Patrik istahti paikalleen ja käynnisti autonsa. Hän vilkuttaa minulle ikkunasta ja painoi kaasua. Vilkutan takaisin ja puristan lehtiötäni nyrkissäni.

-----------

Haluaisin muuttaa tän tarinan tyyliä, en tykkää kirjottaa tätä ku en saa täysillä ilmasta itteeni 😩

Curlysleeper