Alway In My Memories

Luku 2

Ruokailun jälkeen päädyimme juttelemaan ja katsomaan vanhoja valokuvia olohuoneeseen. Pääosin katsoimme minun vanhoja valokuvia, sillä lapset eivät jaksaneet katsoa omia valokuviaan ja Calumin kuvat olivat tuhoutuneet hänen perheen kodin tulipalossa. Tunsin oloni erittäin tukalaksi, sillä Harry oli löytänyt vanhan lukioaikaisen valokuva-albumini kaapin perältä. Ja kun olin yrittänyt viedä sitä pois, Calum oli kysynyt: ”Miksi viet sitä kansiota pois? Eihän sulla oo mitään salattavaa?”.
Nyt istun Harryn ja Justinin välissä Amy sylissäni ja Mikey jalkojeni edessä sekä Calum selkänojalla suoraan takanani. Niall istuu Justinin vieressä ja Ash Harryn. Pidän käsissäni kirjaa, joka kätkee sisälleen synkimmät salaisuuteni. Hengittelin rauhassa sisälle ja ulos kaikessa rauhassa ennen kuin käännän ensimmäisen sivun.
Sivulla on kuva minusta ja Niallista ensimmäisenä päivänä lukoissa. Se oli jännää aikaa. Kerroimme muille, kuinka jännittyneitä olimme tuolloin. Seuraavat sivut ovat ryhmäkuvan lisäksi täynnä kuvia minusta, Niallista ja kaveristamme Adamista. Muutamassa kuvassa vilahti silloinen pokaystäväni Louis. Tietenkin Cal alkoi kyselemään kaikkea epäsovinnaista, joista lupasin keskustella hänen kanssaan myöhemmin illalla.
Sitten eteeni tuli kuva, joka sai sydämeni jättämään useamman lyönnin välistä. Tuijotin kuvaa todella kauan. Käännyin katsomaan pois kuvata, mutta käänsin katseeni saman tien takaisin, sillä en saanut katsetta irti niistä silmistä.  Vaikken ole katsonut kyseistä kuvaa viiteentoista vuoteen se saa silti sisälläni aikaan tunnemyrskyn. Suljen kirjan nopeasti ja annan sen Niallille, joka on jo valmiina käsiojossa. Sitten nostan Amyn Justinin syliin ja nousen ylös. Lähden juoksemaan yläkertaan kuullen huutoja perässäni.
Kuulen jonkun nousevan sohvalta ja tulevan perääni. Juoksen suoraan niin sanottuun oman huoneeseeni eli vaatehuoneeseeni. Lukitsen oven perässäni. Romahdan ovea vasten ja alan itkeä hysteerisesti. Pian jonkun hennot kädet kiertyvät ympärilleni ja tunnistan tulijan Nialliksi.
”Miten sä pääsit sisälle?” kysyn itku kurkussa.
Niall naurahtaa pienesti ja sanoo: ”Tässä huoneessa on toinen ovi. Muistitko? Mä muistin, mä sentään suunnittelin tän teidän talon”.
”Voi hitto. Se toinen ovi. Saihan sen lukkoon?”
”Sai. Ja se on”. 
Tämän tiedon jälkeen voin hengittää puolittain normaalisti.
”Olihan tämä huone äänieristetty?” kysyn vielä kääntäen katseeni parhaaseen ystävääni. Tämä pudistaa päätään sen merkiksi, ettei ole. Hautaan pääni syvälle käsiini muodostaen kehollani sikiöasennon.
”Hengitä syvään sisälle ja syvään ulos” Niall sanoo rauhallisesti vieläkään päästämättä minusta. Alan hengittää samaan tahtiin mitä Niall sanoo ja tekee itse.
Viiden minuutin kuluttua olen täysin rauhoittunut. Niall on irrottanut minusta otteensa ja katsoo minua varovasti vierestä.
”Pysykö menemään takaisin ja puhumaan asiasta?” hän kysyy, mutta jatkaa saman tien: ”Mieti vastausta hetki. Jos sun mielestä sä et oo valmis keskustelee sun perheen tästä, niin sit sä et oo valmis. Mieti sitä”.
Sanottuaan tämän, hän poistuu huoneesta käyttäen samaa ovea, josta tuli.
Jään istumaan paikoilleni vielä ainakin kymmeneksi minuutiksi, ennen kuin nousen ja suuntaan alakertaan.