Hauras Prinssi

Ensimmäinen luku

Säpsähdän hereille unestani. Korvissa soi sireenit ja päässä jyskyttää kylmän hien noustessa pintaan. Hengitän syvään ja vilkaisen kelloa yöpöydälläni, se näyttää tasan kahta. Sama tilanne on toistunut lähes joka yö, samaan kellon aikaan, siitä lähtien kun onnettomuus tapahtui. Joskus olen kyennyt vielä nukahtamaan, mutta usein se jää vain säälittävään yritykseen. Lääkkeistä saan vain sivuoireita. Sitä paitsi, eihän minulla muutenkaan ole enää kuin muutama tunti herätykseen. Kahden tunnin yöunet ovat minulle jo arkipäivää. Otan puhelimen käteeni samaiselta yöpöydältä kellon vierestä ja selaan ilmoituksiani. Mietin, kuinka puolivuotta sitten ne olivat surunottoja ja muita myötätunnon ilmaisuja. Nyt on kuin kukaan ei enää muistaisikaan. Kaikki ovat menneet eteenpäin, minä en. Päädyn selaamaan kuviani, joista suurin osa on otettuja yhdessä Avan kanssa. Avan säteilevää hammashymyä ja kirkkaita sinisiä silmiä katsoessani mietin vain, kuinka paljon parempaa hän ansaitsisikaan. En osaa edes asettua hänen asemaansa katsomaan vierestä, kuinka toinen vain valuu päivänsä eteenpäin kuin kala avomeressä. Mutta silti hän väittää, että rakastaa. Mutta minä en tiedä rakastanko, ja se pelottaa. Ainakin haluaisin rakastaa. Minä todella tahtoisin.

Siitä lähtien, kun isoveljeni ei ole enää elänyt, en ole varma olenko täysin minäkään. Osa minusta kuoli, kun näin hänet siinä edessäni. Eikä hän ollut enää siinä, kasvot verisenä hän oli jossain muualla. Paljoa siitä yöstä en muista, mutta ne kasvot ovat piirtyneet aivoihini jäädäkseen. Muuten tapahtuma on kuin valokuva albumi. Yksittäisiä kuvia sieltä täältä ilman järkevää aikajanaa. Siihen saakka, kun auto jarrutti, on kaikki sumeaa. Ehkä parempi näin.

Kuvat olen hetkessä kerennyt selata vuoden päähän. Hymyilen hieman kuvalle veljestäni, jossa hän oli poikkeuksetta selvin päin. Santeri oli juuri tavannut Nooran ja hänen avullaan päättänyt lopettaa juomisen ja saada elämän takaisin raiteilleen. Mutta kun tuosta myöhemmin Noora jätti hänet toisen miehen takia, edes kunnolla tutustumatta veljeeni, löysäsi vuoristorata taas jarrunsa. Ensin tuli jyrkkä alamäki, jota kukaan meistä ei edes aluksi tajunnut. Edes yksi sairaalareissu ei auttanut meitä huomaamaan - kuinka sokeita saatoimme ollakaan. Sitten kuitenkin Santerin elämä taas vähän kirkastui ja hän sai apua. Ja vertaistukiryhmässä hän tapasi Lotan, joka paini samojen ongelmien keskellä ja tuntui ymmärtävän. Hän ymmärsi ehkä liiankin hyvin ja molempien tasapainottelu yhtä aikaa oli jopa välillä liiankin rankkaa. Lotan lukuisat itsemurha yritykset saivat Santerin hukuttamaan itsensä itsesyytöksiin. Mutta siitä huolimatta he eivät päästäneet irti toisistaan ennen kuin tämä yö, jossa minäkin olin osallisena, muutti kaiken. Ja he joutuivat päästämään irti.

Seuraavan kerran kun katson kelloa se hälyttää. Tajuan nukahtaneeni hetkeksi kuvien katselun lomassa, josta olen tyytyväinen. Yksikin minuutti lisää unta on yksi prosentti lisää energiaa. Kompuroin ylös sängystäni vastattuani Avan hyvän huomenen toivotuksiin. Mikään aamu ei ole hyvä, vaikka koko maapallo sitä yrittäisi toivottaa, mutta olen silti kiitollinen siitä, kuinka hän jaksaa välittää. Nopeasti kiskon päälleni samat vaatteet mitkä eilenkin ja hampaat pesaisen yhtä nopeasti kuin kuukausi sittenkin. Peilikuvani ei paljoa minua itseänikään imartele. Silmäpussit ovat suuremmat kuin äitini kauppakassit, ja tukka sotkuisempi kuin taloyhtiön roskakatos. Hyvällä omatunnolla voin kuitenkin sanoa, että äitinikin näyttää vähintään kymmenen vuotta itseään vanhemmalta ja isä entistäkin riutuneemmalta. Eihän se kivaa ole, mutta ymmärrettävää. Ulkonäköni lisäksi ei olonikaan ole ollut normaali viikkoihin, eikä ruokahalukaan tahdo tehdä paluuta. Jos joku koskaan sanoo huonosti nukutun yön jälkeen, että olo on kuin elävällä kuolleella, niin minulla jos jollakin on nyt oikeus siihen.

"Huomenta Eetu", äitini köhisee aamukahvin ääreltä ruokapöydästä astellessani alakertaan. Hänestä näkee, että ei hän ole sen enempää nukkunut kuin minäkään ja luon hänelle ymmärtäväisen hymyn. Isä on jo lähtenyt töihin ja siellä hän suurimman osan ajastansa viettääkin. Mutta se on hänen tapansa käsitellä surua, eikä tilanne ole vielä täysin hänen ymmärrystänsä saavuttanutkaan. Hän yrittää ajatella mahdollisimman vähän ja tehdä mahdollisimman paljon. Hautajaisissakin hän oli ainoa, joka ei itkenyt, koska hän ei halua sisäistää. Vaikka äiti välillä häntä ravistaakin, huutaa totuutta vasten hänen kasvojaan kyyneleet valuen kohti lattiaa, ei se saa häntä tajuamaan. Eikä siitä kovin paljoa puhuta. Äiti ei pysty ja isä ei halua. Äiti vain muistuttaa minua, ettei se ole minun syy ja etten sillä saisi ainakaan päätäni vaivata, että olisinko voinut tehdä jotain toisin. Isä ei sitä myönnä, mutta hänestä näkee, ettei hän välttämättä ole samaa mieltä. Ja kyllähän minäkin välillä toivon, että se olisin ollut minä, ihan luonnollista. Silti todellisuudessa olen iloinen, että se en ollut minä.