Hauras Prinssi

Kahdestoista luku

"Herätys", tunnen jonkun ravistelevan minua, mutta kulmiani kurtistaen suljen silmäni yhä tiukemmin ja kääriydyn lämpimän peiton alle. "Nyt Eetu oikeesti", Danielille kuuluva ääni nauraa ja hän yrittää avata silmiäni sormillaan, jotka ravistelen pois lähettyviltäni. Nousen varsin pöllähtäneen näköisenä istumaan ja tuijotan hymyileväistä poikaa vieressäni. Lysähdän kuitenkin oitis takaisin selälleni puuskahtaen lujaan ääneen. En todellakaan ole aamuihmisiä ja Daniel saa luvan tottua siihen, jos aikoo jatkaa näkemistäni. En tosin tiedä onko soveliasta puhua aamusta silloin, kun kello on jo lähemmäs yksi iltapäivällä, mutta mielestäni aamu on silloin kun herätään.

"Onko pakko?" älähdän saaden Danielin makoilemaan päälleni. Hän ei onneksi paina paljoa, mutta oloni muuttuu silti fyysisesti tukalaksi.

"Totta helvetissä on", hän sanoo yrittäen sitten suudella minua, mutta vedän suuni suppuun pelkäksi viivaksi.

"Sun henki haisee", mutisen hampaideni välistä, mutta hän ei luovuta vaan jatkaa yrittämistään. Hänen yrittämisensä on niin epätoivoista, että se saa minut pärskähtämään pieneen nauruun ja antamaan nopean suukon hänen pehmeille huulilleen. Tyytyväisenä hän nousee pois päältäni kävellen keittiön puolelle. Itse saan oikaistua itseni takaisin istumaan ja kasvojani hieroen tuijottelen ulos ikkunasta uuteen päivään heräilevää keskustaa. Kaikki näyttävät niin kiireisiltä, muutamaa jo hyvää tahtia juopunutta yksilöä lukuun ottamatta. Heillä ei tunnu olevan kiire mihinkään. Hieraisen silmiäni ja katson Danielia. Tämän huulten välissä keikkuu pilleri ja kädessä lasillinen vettä. Pöydällä on avonainen lääkepurkki, jonka etiketistä en sängylle asti ota selvää.

"Mitä noi on?" kysyn, sillä haluan olla tietoinen, jos hänellä on lääkitys johonkin, mitä en vielä ole saanut selville. Terveyteen liittyvät asiat ovat kuitenkin suhteellisen tärkeitä.

"Ai nää vai?" poika ottaa purkin käteensä ravistellen sitä niin, että pillerit sisällä kolisevat toisiaan vasten. "Mielialalääkitys. Määrättiin kolmisen vuotta sitten keskivaikeaan masennukseen. Myös yks syy miksi halusin nyt jäädä välivuodelle", vastaa hän rehellisesti lääkkeensä kurkusta alas vetäisten. Huomaan taas, kuinka vähän vasta tiedämme toisistamme, mutta onneksi olen valmis ja nopea oppimaan.

"Onks ne auttanut?" kysyn lääkepurkkia kohti nyökäten.

"Paljonki. Tiiän ett monilla on negatiivisia kokemuksia, mutta mulle nää on ollu pelastus. Olin tosi pohjalla", toteaa Daniel tuoden myös minulle vesilasillisen istuen viereeni sängylle. "Mutta lopetan varmaan jossakin vaiheessa. Sitten ku oon valmis"

"Miten pohjalla?" huolestun hivenen verran ja hörppään vesilasista.

"En mä koskaan oo itsetuhonen ollut, mutta mun ajatukset alko käydä aika synkiksi", kertoo poika vaisusti selvästi muistaen nämä vanhat ajatuksensa. En halua tuoda niitä ainakaan juuri nyt enemmän pintaan, joten annan vain märän suukon suklaasilmäisen poskelle, jonka hän naurahtaen pyyhkäisee pois. Joskus jos hän on valmis avautumaan, voin tiedustella lisää, mutta sen aika ei ole vielä.

"Tietääks sun vanhemmat?"

"Mistä? Ai siitä, että mulle todettiin masennus? Joo kyllä ne, olin alaikäinen muutenki", ihmettelee Daniel kysymystäni katsoessaan minua.

"Ei vaan... Siitä, että tykkäät pojista", selvennän epäselvää kysymystäni, sillä itsekään en ole maininnut olevani vielä kaapissa ikään kuin koko maailmalle. Sieltä ulos kurkistaminenkaan tuntuu jopa oudolta, koska minusta pitäisi olla ilmiselvää, että voi rakastaa sitä ketä haluaa ilman sen kummempia seremonioita.

"Aa, kyllä ne tietävät siitäkin. Mut ne haluu vaan elää kuin eivät tietäs", mumisee Daniel jälleen surullisen oloisesti ja painaa päänsä olalleni. "Se on tosi perseestä. Tavallaan niitä ei kiinnosta, mutta siitä ei vaan koskaan puhuta, ei sanallakaan. Ne häpeävät tai jotain"