End of the day

Osa 1 [Uskomaton tarjous]

[Moikka kaikki 👋🏻 Sain jonkun idean alottaa one direction ficii, joten toivottavasti tykkäätte! Mennään suoraan ensimmäiseen lukuun 👇🏻]

Words: 1413

Niall

Juoksen sitä pakoon niin lujaa kuin kintuistani pääsen. Harmikseni se on minua nopeampi ja askel askeleelta saavuttaa minua. Kompastun metsäpolun varrella oksaan, sillä on pimeää enkä näe juurikaan nenääni pidemmälle. Ilmat pakenevat keuhkoistani, sillä jokin itseäni painavampi rysähtää velttona päälleni.

"AI SAATANA!" Huudan, ja herään kesken unen. Aamuauringon säteet paistavat suoraan silmiini ja näen kuinka Tom makaa vatsani päällä nauraen. "Nyt painu vittuun siitä ja vähän äkkiä", tiuskaisen pojalle ja käännän kylkeäni. "Jätätkö aamupalan väliin? Kello on kohta jo kaheksan, meillä alkaa tunnin päästä koulu ja sun pitäis ehkä käydä suihkussa?". Huokaisen syvään ja pyyhin viimeiset unen rippeet pois silmistäni.

Tuijotan silmät pelkkinä viiruina tuota edessäni virnuilevaa minua vuotta vanhempaa poikaa. Tom on oikeasti ihan mukava, mutta minua rasittaa, kuinka hän jaksaa aina olla niin pirteä. Tomilla on vaaleanruskeat ananas-muotoon leikatut hiukset sekä hieman pisamia nenän päällä. Vaaleansiniset silmät katsovat minua iloisesti, mustien ripsien kehystäessä niitä kauniisti. Häntä pukee tänään valkoinen v-aukkoinen t-paita ja mustat farkut, perus Tom.

"Mitä sä tuijotat?", poika kysyy mietteliään näköisenä. "Ööm.. en mitään.", hymähdän. Tom tietää vallan mainiosti, että tuijotin häntä mutta silti tuo vain kiusaa minua saadakseen minut punastelemaan kuin mikäkin tomaatti. "Ai, tykkäätkö mun paidasta? Voin mä sen poiskin ottaa jos et tykkää", hän sanoo virnistäen kuin hullu. Lähden aivan punaisena vaatekaapilleni josta löytyy muutama paita, huppari sekä housut. Laitan päälleni harmaat college housut ja valkean adidaksen hupparin. Olen vieläkin melko punastunut äskeisestä, mutta en välitä.

Laahustan pitkin ruskeita portaita kaksi kerrosta alaspäin. Olen menossa kohti viimeisiä portaita, kunnes muistan että unohdin laittaa sukat jalkaani ja Mrs. Wellington varmasti tappaisi minut siitä hyvästä.

Loikin portaita väsyneenä ylöspäin, kunnes Tom tulee vastaan ja pysäyttää minut lihaksikkaalla tatuoidulla kädellään. Säpsähdän tuon kosketusta, mutta ryhdistäydyn hyvin äkkiä. "Sukkas tais unohtua, herra hätähousu", poika sanoo ojentaen minulle mustat nilkkasukat. Huokaisen syvään ja katson häntä suoraan silmiin.

Tom virnistää ja huutaa "Vika alhaalla on Bernien haisevat boxerit!".

Kyllä, that's us. Olemme ikäisiksemme vieläkin niitä 10-vuotiaita, tosin emme aivan normaaleja. Eivät normaalien lapsien vanhemmat hylkää heitä pahan paikan tullessa?

Unohdin mietteeni hetkeksi rynnistäessä pää kolmantena jalkana Tomin ohi ahtaissa portaissa. Pää kolmantena jalkana, niinkuin kirjaimellisesti, nimittäin kierin kuperkeikoilla jyrkkiä portaita alaspäin. Olen uhkaavasti törmäyskurssilla pöytään, jonka päällä on valkoinen posliiniruukku. Laitan silmäni tiukasti kiinni ja irvistän jo valmiiksi, tiedän että se sattuu kun posliiniruukku tipahtaa päähän. Törmään kuitenkin johonkin aivan muuhun kuin pöytään.

Avaan silmäni ja näen noin itseni ikäisen bruneten tytön, jonka vihreät silmät katsovat omiani. En saa sanaa suustani eikä ilmeisesti saa tyttökään. "Kröhöm?", kuulen takaani Tomin äänen. "Sä taisit voittaa", hän virnistää ja iskee silmää minulle, kävellen jo keittiöön.