kirjeitä sulle, tän rososen polun matkalta

Sä et ollutkaan niin helposti ylitettävissä

Mun on varmaan pakko luovuttaa. Sua ei voi sivuuttaa. Ei niinku niissä tuhansissa päätöksissä pääni sisällä oon luvannu. Että jatkan elämää, en jää miettimään sua. Meen eteenpäin, tapaan uusia kasvoja. Mä ihan tosissaan luulin, että pystyn näkemään ne kasvot sellaisinaan, ilman heijastumia susta. Mutta joka ikisen ihmisen olemusta oon verrannu suhun - ei tunnu hyvältä, jos ei tunnu sulta.

Sun seurassa tulee turvallinen olo. Semmonen samanlainen turvallinen, ku lapsena istu mummolan portailla toisessa kädessä lämmin pulla, toisessa lasi kylmää maitoa. Tai semmonen turvallinen, ku isosisko otti kädestä kiinni, ku ylitettiin katua. Pelkkä sun olemassaolo huokuu ympärilleen niin tiivistä rauhaa, ettei sitä karkota mikään. Sun vihreet silmät on ku liikennevalot, ne on jotai mitä etsin kiireisiltä kaduilta.

Sä oot mun aurinko, oon toivoton planeetta pimeällä yötaivaalla, eikä mulle oo annettu muuta vaihtoehtoa ku kiertää kehää sun ympärillä. Päivästä toiseen ja vuodesta seuraavaan. Mä tarviin sua.

Sun katse kyllä osuu muhun. Kyllä mä sen tunnen, ku sä katselet mua, huoletonta olemusta tavoitellen. Kyllä mä tiedostan sun olemassaolon, kun kävelen ohi, vilkaisemattakaan suhun. Mä tiedän, että jos katsoisin sua kohti, olis kaikki se mun itsevarmuus ja -luottamus turhaa yritystä. Lankeaisin suhun, sillä samalla sekunnilla. Siksi mä pysyn susta kaukana. Ei ne planeetatkaan tule auringon iholle. Jos ne tulee lähelle, ne kärventyy. Rakkaus voi polttaa. Ne on viisaita, ne pysyttelee sopivan välimatkan etäisyydellä ja kiertää sitä loputonta kehää.

Vaikka kyllä mä joskus toivon, että tällekki kehälle ois loppunsa. Ei vaan auta ku ristiä kätensä ja huokasta tonne yläilmoihin, että Rakas Jumala, jos tää ihminen on mulle tarkotettu nii näytä ne polut, joilla meiän tiet tulee kohtaamaan. Eikä siinä auta, ku alistua kohtaloonsa ja jäädä odottamaan sitä ihmeitten päivää. Jos sä oot Mun, niin Mun sä joskus tulet olemaan.