Varjojen Herra

Luku 2

  Pimeys, kipu, kylmyys, kaikki nämä tunteet olivat Isturin mielessä, kun hän meni kohti valoa. Yhtäkkiä hän tunsi lämpöä, iloa ja elämää. "EI VIELÄ", sanoi maatajärisyttävä ääni hänen takanaan. "Anteeksi?" kysyi Istur ihmeissään "Olet suojelija...viimmeinen lajissaan. Sinä yksin seisot pimeyttä vastaan... Ainakin vielä" "Mitä?" kysyi Istur. "Kuulit kyllä... Et seiso enää pimeyttä vastaan yksin, kuten olet tehny jo vuosia." Ääni vaimeni. "Uusi suojelija?" ihmetteli Istur, "Kuinka se on mahdollista? Suojelijoita ei ole ollut satoihin vuosiin, olen viimmeinen kuten sanoit" "Korjaus. OLIT viimmeinen, mutta nyt mene TAKAISIN, HE TARVITSEVAT SINUA." Istur tunsi jälleen elämää ruumiissaan, hän nousi seisomaan vaivoin ja huojuen. Kivut olivat peitota hänet, mutta hän jatkoi eteenpäin. Istur käveli vaivoin eteenpäin, kunnes hän törmäsi kahteen velho-opiskelijaan. Tai no siis entisiin oppilaisiin, koulu oli rauninoina, jylhät tornit olivat maan tasalla, tulipalot riehuivat. "MESTARI", sanoi toinen oppilaista. "Olet Elossa!" huudahti toinen. "Fyysisesi kyllä, henkisesti no hmm elossa, mutta haavoittunut vielä pahemmin kuin fyysisesti", sanoi Istur katsoen koulua ja hänen torninsa raunioita. "Mitä tapahtui?" kysyi oppilas huolissaan. "Näimme vain pimeyden nousevan vuorten yli ja sitten... tuhanssitain örkkejä ja muita olioita hyökkäsivät kouluun. Miksi?" "Anteeksi, ennen kuin jatkamme, mitkä olivat nimenne, taisin unohtaa ne. Pyydän anteeksi löin pääni ja noh eiköhän se selitä kaiken", sanoi Istur ja mietti päänsä puhki, keitä nämä oppilaat olivat "Minä olen Lindon", sanoi pidempi nuorukaisista, "Ja tämä on Nolrod." "Aivan nyt muistankin teidät, olitte kurssinne huippuja. Anteeksi että hoputan, mutta meidän täytyy nyt lähteä, ei ole turvallista seistä vain tässä, menkäämme."