Mörkö - Finnish shortstory

Mörkö

Oletko koskaan miettinyt, miksi lapset pelkäävät mörköä? Minkä takia äidit ja isät sanovat "jollet ole kiltisti, mörkö tulee ja puree varpaasi pois"? Minä tiedän vastauksen. Koska Mörkö on olemassa. Hän ei ehkä ole luuta ja verta niin kuin sinä tai minä, mutta hän on yhtä todellinen kuin kipu, jota tunnet nipistäessäsi itseäsi. Etkö usko minua? Mutta minä olen tavannut hänet henkilökohtaisesti - niin kuin varmaan sinäkin, jos muistelet kunnolla. Hän tulee vierailemaan yöllä uniin. Hän on tehnyt sitä jo vuosituhansien ajan, niin kauan kuin on ollut ihmisiä näkemässä unia.

Älä kerro tästä kenellekään, sillä he vain pitäisivät minua hulluna, josta minä olen yhtä kaukana kuin maailma rauhasta. Sinäkin voisit saada passin mielisairaalaan siltä seisomalta. Mörkö ei halua, että ihmiset tietävät sen olevan todellinen eivätkä ihmiset halua mörön olevan todellinen. Sen takia aikuiset uskottelevat itselleen ja lapsilleen, että mörkö on vain pahaa unta. Ei mitään sen kummempaa.

Minä olen kuitenkin aina tiennyt, että hän on oikea. Aion nyt kertoa sinulle tarinani. Sinä päätät, uskotko minua vai et. Voin kuitenkin vakuuttaa sinulle, että jokainen sana on täyttä totta.

Oli kaunis kesäpäivä. Olin leikkimässä muiden lasten kanssa. Seisoimme piirissä ja lauluimme "mörkö se lähti piiriin"-nimistä lastenlaulua. Päivä oli helteinen, aurinko paistoi täydeltä terältä ja lasten kirkkaat ääneet kohosivat kohti puhtaan sinistä taivasta.

"Mörkö se lähti piiriin, tintantantantallanlei, mörkö se lähti piiriin", laulu kuului. Yritin nauttia kesäpäivän kauneudesta täysin siemauksin, mutta en pystynyt siihen kunnolla, sillä minulla oli koko ajan tunne, että joku tarkkaili minua. Tunsin sen selkäpiissäni. Väreet juoksivat alas selkääni ja tunsin kylmän hien nousevan otsalle. En ymmärtänyt mitä se oli. Tunne oli perin vieras. Mutta kuinka minunlaiseni onnellinen lapsi olisi saattanutkaan ymmärtää, että se tunne oli pelko. Olin peloissani, vaikka yritin esittää, etten minä tuntenut sitä. Yritin peittää sen jopa itseltäni.

Mutta se oli siellä. Syvällä pääni perukoilla kyti pelko, jonkinlainen aavistus siitä, että jotain pahaa tulisi tapahtumaan. "Mitä se mörkö tahtoo?" rallatin muiden mukana. "Sinut", kuului vastaus. Se oli kuin hiljainen kuiskaus. Se tuntui hyytävältä, kuin kylmä käsi olisi sivellyt poskeani. Hyvin hitaasti käännyin katsomaan sivulleni. Ei ketään. Siellä ei ollut yhtään ketään, mutta olin aivan varma, että olin tuntenut sen!

Käänsin katseeni taas muihin ja jähmetyin. "Hei, mikä teidän on?" kysyin heiltä hiljaa. Kaikki olivat jotenkin oudon ilmeettömiä. Heidän katseensa olivat tyhjät, autiot. Kuin siellä silmien takana ei olisi enää mitään. Kuin kaikki elämä olisi valunut heistä ulos. Silloin, ensimmäistä kertaa, kohtasin kuolleiden silmät.

"Mörkö... tahtoo... sinut", he kuiskasivat kuin yhdessä, aavemaisessa kuorossa. Kirkaisin kauhusta ja lähdin perääntymään takaperin niin nopeasti kuin taisin. Kompastuin kuitenkin omiin jalkoihini. He tuijottivat minua edelleen kuolleilla silmillään, täysin samoilla paikoilla kuin hetki aiemminkin, mutta nyt heidän kasvoillaan väkkyivät kammottavat hymyt. He olivat kuin suoraan helvetistä tulleita.

Aloin itkemään. Kuumat kyyneleet sumensivat silmäni. Tunsin kuinka jokin lämmin ja märkä kasteli huosuni. Aluksi muut alkoivat hämmästyneinä räpytellä silmiään, kuin olisivat juuri heränneet. Sitten heidän kasvonsa vetäytyivät ivallisiin virneisiin. "Itkupilli! Itkupilli! Pissahousu! Pissahousu!" he alkoivat huutaa.

Nousin maasta niin nopeasti kuin pystyin. Jalkani alkoivat liikkua kuin itsestään kun lähdin juoksemaan niin nopeasti kuin pääsin. He olivat kaikki ihan tyhmiä. Inhosin heitä! Toivoin heidän kaikkien kuolevan.

Viikkoa myöhemmin, toiveeni toteutui; Mörkö vei heidät. Olin jo antanut heille anteeksi sen, että he olivat haukkuneet minua. Olivathan he ainoita ystäviäni. Oli jo myöhä, kun olimme vielä leikkimässä puistossa. Äiti oli käskenyt minun tulla kotiin kello seitsemäksi, mutta kello lähenteli jo yhdeksää. Tiesin kyllä, että äiti olisi huolissaan ja suuttuisi, kun olin viipynyt niin kauan poissa kotoa. En kuitenkaan välittänyt.