Toivon liekki

Luku 1

Will

Istun kotini portailla. Vanhempani teloitettiin muutama päivä sitten, eikä minulla ole mitään paikkaa mihin mennä. Meillä ei ole sukulaisia. Ystävätkin hylkäsivät meidät, väittivät meitä valehtelijoiksi ja maan pettureiksi. Perheeni ei ole tehnyt mitään väärää. Olemme aina olleet köyhiä. Perheelläni oli juuri ja juuri varaa ostaa ruokaa ja vaatteita. Näpistelin silloin tällöin rikkaimmilta kaupunkilaisilta rahaa ja arvoesineitä. En koskaan jäänyt kiinni. Lupasin vanhemmilleni, etten tee sitä enää. Nyt minua kalvaa syyllisyys. Mitä jos vanhempani teloitettiin varasteluni takia?

Kyynel vierähtää poskelleni, pyyhin sen nopeasti pois. Miehet eivät itke, eivät koskaan. Muistan vieläkin sen illan. Pakenin takaovesta. Pari vartijaa kulki lähistöllä, mutta he eivät huomanneet minua. Juoksin nopesti metsään ja piilouduin luolaan, joka on minun ja kaverini Adamin salapaikka. Kukaan muu ei tiedä siitä. Auringon noustessa hiivin takaisin talolle, se oli tyhjä. Vanhempani olivat poissa. Äiti oli jättänyt lapun, jossa hän käski minua pysymään vahvana ja pakenemaan kaupungista. Miten hän luulee minun pääsevän pois täältä? Olen vasta 15-vuotias, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia hallitsijaa ja tämän armeijaa vastaan, mutta aion yrittää vanhempieni takia.

Vedän miekan huotrasta ja katselen sen hohtavaa hopeista terää. Se on kaunis ja arvokkain esine, jonka omistan. Isäni käytti sitä aikoinaan, kun asiat olivat vielä hyvin. En muista siitä ajasta juuri mitään, olin niin pieni. Silloiset hallitsijat olivat kuulemma lempeitä ja auttavaisia. He antoivat monille töitä linnastaan ja lahjoittivat rahaa köyhille. Kaupunki kukoisti, ihmiset olivat tyytyväisiä, eikä kodittomia kuljeskellut kaduilla. Se ilo loppui muutaman vuoden kuluttua, kun nykyinen hallitsija, Nathaniel saapui kaupunkiin.

En tiedä, miten hän onnistui riistämään vallan ja kokoamaan noin vahvan miehistön itselleen, mutta sen hän teki. Isä ei suostunut kertomaan minulle enempää, eikä äitikään ollut halukas puhumaan asiasta. Lopulta lopetin kyselemisen. Muut asukkaat eivät puhuneet meille, joten heiltäkään oli turha kysyä yhtään mitään. He vain mulkoilivat ja olivat niin kuin meitä ei olisi olemassakaan. Vihaan tätä kaupunkia.

Laitan miekan takaisin huotraan ja lähden etsimään ruokaa. Minun täytyy taas varastaa, mutta tämä on viimeinen kerta, ainakin tässä kaupungissa. Äiti jätti minulle vähän rahaa. En aio käyttää niitä ennen kuin pääsen pois kaupungista. En halua niidenkin joutuvan Nathanielin käsiin. Hän varmasti ui rahassa.

Kävelen päättäväisesti torille, sieltä saisin hyvin näpistettyä hedelmiä ja leipää. Pärjäisin niillä varmasti seuraavaan kylään asti. Pari vartijaa kävelee edelläni. Livahdan pienelle kujalle, juoksen nopeasti sen päähän ja palaan sitten takaisin kadulle. Vartijat ovat kaukana takanani, eikä muitakaan näy lähistöllä. Hymyilen. Tämä on liian helppoa.

Ohitan kojun, jossa on leipiä. Otan siitä pari ja sujautan ne nopeasti reppuun. Sen jälkeen suunnistan hedelmäkojuille. Heitän omenia, appelsiineja ja banaaneja reppuun ja otan yhdeltä kojulta vielä mansikoita. Ne ovat suurinta herkkuani. Äidillä oli tapana ostaa niitä minulle syntymäpäivinäni. Joskus hän valmisti niistä mehua, se oli taivaallista. Synkät ajatukset vyöryvät ylitseni. Pudistan päätäni, nyt ei ole aikaa miettiä mennyttä.

Olen melkein takaisin talollani, kun kuulen tytön kirkaisun. Juoksen ääntä kohti. Pari miestä siirtyy äkäisinä pois tieltä. Pian tulen pimeälle sivukujalle. Kaksi poikaa ovat ajaneet tytön nurkkaan. Irvistän. Tyttö näyttää paljon nuoremmalta kuin he.

"Anna rahat!" toinen pojista huutaa. "Tuollainen pentu ei tee niillä mitään!"

Tyttö yrittää potkaista poikaa vatsaan, mutta tämä siirtyy nopeasti kauemmaksi. Hänessä on asennetta. Ehkä hän pärjää ilman apuani.