Toivon liekki

Luku 3

Alissa

Haukkaan palan omenasta, jonka otin Willin repusta. Aurinko yrittää sinnikkäästi paistaa harmaiden pilvien takaa. Rakastan auringonpaistetta, mutta tykkään myös vesisateesta. Matkan kannalta on tietysti parempi, jos nuo harmaat pilvet lipuisivat pian ohi. Haukkaan toisen palan omenasta. Tuntuu pahalta, oli ihan hiton raskasta lähteä ja jättää veljeni sinne. Mitä jos hän ehtii kuolla ennen kuin olen valmis menemään takaisin? Minä menen takaisin, lupasin itselleni pelastaa Masonin. Will haluaa löytää uuden paikan, jossa voi olla onnellinen. Minä en pysty jatkamaan ilman veljeäni, hän on ainoa, joka välittää ja huolehtii minusta.

Vanhempamme ovat poissa. He kuolivat, koska vastustivat uutta hallitsijaa ja hänen lakejaan. Näin omin silmin, miten yksi vartijoista lävisti isäni sydämen miekallaan. Itkin ja huusin. Mason lohdutti minua - sanoi olevansa aina kanssani ja hän olikin. Kunnes sai päähänsä pelastaa äitimme, joka vangittiin linnan alimpaan kerrokseen. En ole itse käynyt linnassa, mutta veljelläni oli tapana livahtaa sinne usein. En tiedä, miten hän sen teki. Ehkä hän taivutteli jonkun typerän vartijan näyttämään hänelle paikkoja jotain palkkiota vastaan. Veljeni on aina ollut hyvä puhumaan.

Vilkuilen ympärilleni siltä varalta, että Will tulee takaisin. Poika on tutkimassa paikkoja, en halua hänen näkevän minun itkevän. Will pitäisi minua heikkona, eikä ehkä enää suostuisi matkustamaan kanssani. Eilinen ei saa toistua. En saa ajatella liikaa tunteella. Ne ihmiset oli pakko tappaa, he ansaitsivat sen. Ne miehet tappoivat monia kaupunkilaisia ja isäni. Miksi minä säälin heitä? He ovat julmia. Heillä ei ole sydäntä.

Nakkaan puoliksi syödyn omenan maahan ja kävelen läheiselle purolle, jotta voin puhdistaa kasvoni. Katson heijastustani vedestä, näytän kamalalta. Kastanjanruskeat hiukseni ovat ihan sekaisin ja oikeaa poskeani pitkin kulkee pitkä, punainen naarmu. Olen kai pyörinyt unissani ja oksa on raapaissut poskeani. Irvistän. Willin antama mekko on täynnä pieniä reikiä. Upeaa. Meidän pitää varmaan pysähtyä jossain ostamassa vaatteita. En voi jatkaa tällä mekolla kovin pitkälle. Pesen nopeasti kasvoni. Vesi on aika kylmää, mutta ei se haittaa. Ainakin virkistyn. Pian kai jatkamme matkaa. Toivottavasti saavumme tänään lähimpään kylään, en haluaisi nukkua toista yötä ulkona.

Takaani kuuluu rapinaa, käännyn nopeasti ympäri. Jätin tikarin tavaroiden luo. Millä minä nyt puolustaudun, jos tulija on joku vartija tai muu paha tyyppi? Tulija on kuitenkin vain Will. Poika hymyilee. Huomaan kuitenkin hänen oikeassa kädessään verta. Onko hän taas tapellut jonkun kanssa?

Mason on ihan erilainen, hän ei koskaan tarttunut miekkaan tai mihinkään muuhun aseeseen. Yleensä hän hoiti asiat fiksusti, mutta sinä iltana jona isä kuoli, Mason meni sekaisin ja halusi kostaa. Onnistuin jotenkin puhumaan hänet ympäri ja lopulta veljeni suostui hylkäämään suunnitelmansa. Pari päivää myöhemmin hän livahti linnaan, en ole nähnyt häntä sen jälkeen.

"Oletko valmis jatkamaan matkaa?" Will kysyy. "Lähimpään kylään on enää vain pari kilometriä."

"Joo, oletko satuttanut itsesi?"

Will vilkaisee oikeaa käsivarttaan ja pudistaa päätään. "Kaaduin, ei sen kummempaa."

Huomaan hänen valehtelevan, mutta en sano mitään. Otan tavarat ja seuraan Williä. En jaksaisi kävellä enää metsässä, haluaisin juosta tielle ja iloita siitä, että olen vapaa. Minun ei tarvitse enää pelätä hallitsijaa, voin tästä lähtien päättää itse omasta elämästäni. Ehkä jonain päivänä löydän jonkun, jonka kanssa perustaa perheen. Haluan myös eläimiä – paljon. En aio muuttaa mihinkään kaupunkiin. Sellainen elämä ei sovi minulle, ei enää.

"Aiotko vieläkin pelastaa veljesi?"

Havahdun pilvilinnoistani. Mason. Miten saatoin unohtaa hänet?