Toivon liekki

Luku 7

Alissa

Nuoli osuu keskelle maalitaulua. Kiljun riemusta. Olen harjoitellut jousella ampumista pari kuukautta, enkä tätä ennen kertaakaan ole osunut keskelle. Aluksi jousen jännittämisen kanssakin oli ongelmia. Otan uuden nuolen, jännitän ja ammun. Sekin osuu taulun keskelle. Hymyilen. Olisipa Will ollut näkemässä, mutta hän treenaa etupihalla Masonin kanssa. Haluan itse treenata takapihalla, koska kukaan ei näe tänne, saan olla ihan rauhassa. Pojat tietenkin välillä tulevat tänne härnäämään, mutta Paul käskee heidät nopeasti pois. Pidän Paulista kovasti. Hän on aika ankara, mutta miehestä löytyy myös lempeyttä. En tiedä, miten selviytyisimme tästä kaikesta ilman häntä.

Will on kehittynyt huimasti miekan käsittelyssä, mikä ei sinänsä ole ihmeellistä. Hän treenaa todella paljon, jopa enemmän kuin isoveljeni. Aluksi ajattelin, ettei heistä tule koskaan ystäviä tai muutenkaan läheisiä. He mulkoilivat toisiaan ja väittelivät melkein joka asiasta. Onneksi ne ajat ovat nyt ohi. Heistä on tullut todella hyviä ystäviä, se lämmittää sydäntäni. Kunpa he vain lakkaisivat kohtelemasta minua kuin pikkulasta.

Vien jousen ja nuolet takaisin pihalla olevaan pieneen varastoon, ruokin nopeasti hevoset ja menen sisälle. Paul nukkuu olohuoneen sohvalla. Jatkan matkaani keittiöön. Otan jääkaapista ainekset ja alan tekemään jauhelihakeittoa. Kuoriessani perunoita ajatukseni palaavat Williin, jälleen kerran. Hän sanoi pari päivää sitten haluavansa palata Greenshoreen, mikä ei tullut tietenkään yllätyksenä. Siellä asuvat ihmiset ovat pojalle tärkeitä, ihan niin kuin hänen vanhemmilleenkin. Se kaupunki ei ollut ainoastaan heidän kotinsa, he rakensivat sen. He auttoivat kaupunkilaisia, eivät sortaneet heitä. Kyynel vierähtää poskelleni, pyyhkäisen sen nopeasti pois. Vihaan olla näin herkkä. Minun täytyy vahvistua myös henkisesti, muuten en pysty koskaan seisomaan poikien rinnalla, kun kohtaamme Nathanielin ja hänen joukkonsa.

Paistettuani jauhelihan, laitan kaikki ainekset kattilaan ja lasken sen liedelle. Hämmentelen keittoa ja mietin edelleen Williä. En ymmärrä, miksi olen kiintynyt häneen niin paljon. Aluksi hän tuntui ystävältä ja veljeltä, mutta nyt minun täytyy kieltää itseäni ajattelemasta häntä koko ajan. En ole koskaan ennen ollut ihastunut keneenkään, joten en tiedä millaista se on. Olen kuitenkin varma, ettei tämä voi olla mitään muuta kuin sitä. Olen ihastunut Williin.

Silloin pihalla olisin halunnut suudella hänen huuliaan, mutta jokin ääni päässäni sanoi sen olevan väärin. Will tuskin tuntee mitään muuta minua kohtaan kuin ystävyyttä. Se on ihan okei. Emme voi antaa tunteillemme valtaa. Pian on sota, meidän täytyy keskittyä siihen. Otan kattilan pois liedeltä, maistan perunaa ja totean sen olevan kypsää. Herätän Paulin. Hän murahtaa, nousee istumaan ja venyttelee. Avaan ulko-oven ja käsken poikien tulla syömään. Molemmat juoksevat sisälle.

"Miten treenit sujuivat?" Paul kysyy, kun kaikilla on höyryävät lautaset edessään. Hän näyttää tavallista vakavammalta.

"Tosi hyvin!" Will hihkaisee. "Mason on opettanut minulle paljon itsepuolustusta ilman aseita."

"Will on siinä jo todella hyvä", veljeni sanoo. "Melkein yhtä hyvä kuin miekan käsittelyssä."

Paul nyökkää, syö keittonsa nopeasti loppuun ja poistuu mitään sanomatta keittiöstä. Tuijotan hänen peräänsä. Mikä hänellä oikein on? Hänen käytöksensä on ollut tänään todella omituista. Ei kai hän vain ole saanut päähänsä luovuttaa ja lähteä? Sitä en antaisi hänelle koskaan anteeksi, en koskaan. Hän on opettanut meitä käsittelemään aseita ja puolustamaan itseämme. Ei hän voisi jättää meitä.

Räpyttelen silmiäni ja yritän saada lopun keiton alas. Kyllä minuakin pelottaa. Pelkään ihan hirveästi, että Willille tapahtuu jotain tai ihan kenelle tahansa meistä. Pelkään kuolemaa, mutta en silti halua jäädä pois sodasta. Meillä ei ole muutakaan keinoa, kun taistella sitä paholaista vastaan. Puhuminen ei tehoa häneen. Olen hyväksynyt sen. Haluan muuttaa takaisin Greenshoreen. Haluan olla siellä jälleen onnellinen.

"Alissa, mikä hätänä?" Mason kysyy. "Onko Paul tehnyt sinulle jotakin?"

Pudistan päätäni ja pyyhkäisen hiussuortuvan kasvoiltani. Sormiini osuu jotain märkää. Itkenkö minä? Ei, en voi itkeä nyt, en täällä. En Willin nähden.

"Kaikki hyvin", vastaan, otan lautasen, lasken sen tiskialtaaseen ja juoksen ulos.

Minun pitää lakata itkemästä. Ei kukaan halua itkupillin kanssa taistella. Kävelen talliin. Pysähdyn ruskean hevosen kohdalle ja silitän sen päätä. Se puskee kättäni hellästi. Hymyilen. Samassa kuulen askelia takaani. Kierähdän nopeasti ympäri. Will tuijottaa minua tallin ovelta. Pojan mustat hiukset ylettyvät melkein olkapäille. En voi uskoa, että pian on syksy. Olemmeko todella olleet täällä jo niin kauan?

"Sinun hiuksesi pitäisi leikata", totean, vaikka minun ei pitänyt sanoa noita sanoja ääneen. Helvetti. Miksi koko ajan mokaan kaiken?

Will kohauttaa vain olkapäitään ja tulee lähemmäksi. Pystyisin koskettamaan hänen käsivarttaan, jos haluaisin.

"Anteeksi", poika sanoo. "Anteeksi, että olen kohdellut sinua kuin jotain pikkulasta. Kyllähän minä olen nähnyt, miten taitava olet käsittelemään jousta."

Melkein punastun. "Oletko sinä katsellut minua salaa?"

Poika menee hieman vaivautuneeksi. "Oletko vihainen?"

Pudistan päätäni ja tartun Williä kädestä. "En ja saat anteeksi."

Katselemme toisiamme. Minun tekisi taas mieli suudella häntä, mutta en saa, en voi. Minun täytyy unohtaa tunteeni häntä kohtaan ja yrittää ajatella hänet pelkkänä ystävänä.

Will kumartuu lähemmäksi, suljen silmäni ja tunnen hänen huuliensa hipaisevan omiani. Ei kai yksi suudelma mitään haittaa. Poika vetäytyy kuitenkin nopeasti kauemmaksi. Mason juoksee talliin.

"Tulkaa sisään, Paulilla on tärkeää asiaa!"