Musta lammas

Luku 1.

** Updated 2021

Oli tuiki tavallinen koulupäivä muiden päivien ohella. Sitähän se aina oli, opiskelua, opiskelua ja vielä kerran opiskelua. Toisaalta miksi valittaa, sillä opiskelu on mielestäni kivaa tai ainakin melko siedettävää. Välittämättä siitä millainen mun mielipide koulusta on, oon sellainen poika, joka välittää omasta tulevaisuudesta. Olin kyllä hiukan ajattelematon seuratessani ystäviäni tänne. Jos rehellisiä ollaan, olisin tehnyt itselleni suuremman palveluksen, jos olisin tietoisesti mennyt toiseen lukioon välttyäkseni tarpeettomalta ryhmäpaineelta, kerran kun olen herkästi altis sellaiselle. Vanhoja ystäviä on kuitenkin vaikea jättää taakseen.

Kuulun kaveriporukkaan, joka koostuu viidestä eri jätkästä. Kaikki ovat luonteeltaan melko erilaisia, mutta pääasia on se, että me otamme toisemme hyvin vastaan ja turhaa negatiivisuutta vältetään. Suurinta osaa meidän porukan jäsenistä yhdistää samankaltainen lapsuus, sillä olemme kotoisin samasta lastenkodista. Minut adoptoitiin nykyiseen perheeseeni ollessani viiden vanha. Muistot tunkeutuivat mielen syvimmistä kolkista esiin, kun ala-asteelle mennessä huomasin, että samasta lastenkodista oli päätynyt kaksi poikaa minun kanssani samalla luokalle. On suorastaan ihme ja puhdas sattuma, kuinka päädyimme asumaan samalle paikkakunnalle ja käymään samaa koulua. Nopeasti meistä tuli parhaita kavereita, jolloin koko peruskoulu sujui yhdessä ja lukioon päädyttyä porukkamme kasvoi kahdella jäsenellä. Koulua on nyt käyty pari kuukautta ja matkaa on paljon edessämme. Me kuitenkin selvitään vaikka mistä yhdessä.

"Huhuu Ivan, maa kutsuu."

Havahdun ääneen ja nostan katseeni kiireettä jätkiä kohti, jotka naureskelevat jotain keskenään. Kurtistan kulmiani hivenen ja kiinnitän ensimmäisenä huomioni edessäni istuvaan blondiin, joka tuijottaa kysyvällä katseella takaisin.

"Niin että mennäänkö?" Hän naurahtaa lievästi huvittuneena. Käännän katseeni takaisin lautaseen, jossa komeilee kokonainen annos kasvisruokaa. En edes huomannut ajankulua, olen tökkinyt ruokaa viimeiset kymmenen minuuttia haarukalla ja jättäytynyt syömättä. Nyökkään päätäni normaalia hiljaisempana, ja nousen muiden mukana seisomaan. Otan tarjottimen käsiini, ja lähden viimeisenä palauttamaan astioitani. Vatsani kertoo kauniilla murinalla, että minun olisi kannattanut syödä, mutta tehty mikä tehty.

Jätkät kyselevät toisiltaan mitä aineita kullakin on ja missä kerroksessa ja samalla olemmekin saapuneet ulos tupakkapaikalle. Itsellä ei ole minkäänlaista tahtoa koskea tupakkaan, ei ole koskaan ollutkaan ja ihan hyvä vaan. Siinä ollessa alan nojailemaan koulun seinämään, ja suljen hiljalleen silmäni ajautuessani pohdintoihin.

Tiedätte varmasti päivän, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Sain huonosti unta ja herättyäni päädyin riitelemään äitini kanssa. Riidan syynä oli se, että edellisenä päivänä olin saapunut kotiin vasta puolenyön jälkeen ja lainannut Juliuksen (adoptiovanhempani biologinen lapsi, "veli") lompakosta kahdenkympin setelin, tietenkin sanomatta sanaakaan siitä Juliukselle. Taisin siinä tilanteessa mainita äitille turhankin vihaisesti, että jos kyseessä olisi ollut Julius, hän ei olisi saanut huutia.

Julius on luonteeltaan semmoinen lapsi, joka vaikuttaa jokaisen aikuisen mielestä enkeliltä, suorastaan unelmalapselta, jolta opettajat käskevät ottaa mallia. Mutta sitten kun aikuiset katsovat muualle, pirun sarvet kasvavat maagisesti Juliuksen päähän. Julius on kiristänyt minua moneen otteeseen ja tietää edelleen oivalliset keinot vaikuttaa äidin mielipiteisiin.

**

Tunnen kevyen tönäisyn vasemmanpuoleisessa olkapäässä, kun porukka lähtee liikkeelle. Luon katseen tönäisyn tehneeseen blondiin, joka oli puhunut minulle aikaisemmin ruokalassa. Niilo tarkkailee hetken ajan vaiteliaita kasvojani ja yrittää tulkita mitä ajattelen. Hän kuitenkin kiistämättä taisi olla sitä mieltä, ettei olisi oikea aika alkaa puhumaan ajatuksista, joten tämäkin kääntää selkänsä ja lähtee seuraamaan muita. En halua jäädä yksin, joten laahustan itsekin jätkien perään.