Nopeammin

Rakkaus Menee Rikki

Istun vesisateessa New Yorkin keskuspuistossa. Olen yksin niin kuin yleensäkin, mutta tällä kertaa minä odotan. Hän näyttää hyvältä vesisateessakin. Vesi valuu hiuksista otsalle ja siitä nenänvartta huulille.
"Toi tuijotus on kieltämättä vähän ahdistava", hän nauraa keskeyttäen vesipisaran seurantani. Hyppään pystyyn ja halaan lämmintä kehoa. "Mutta kun sä näytät niin hyvältä", mumisen hänen olkaansa. Vedän poikaa perässäni. Valitsen syrjäisemmän kadun, jossa ei ole kekään. Roska-astia on ollut kaatuneena jo iät ja ajat. "Miten olis ihan vaan Netflix?" kysyn ennen kuin syöksymme pimeään.
Seison turvallisesti kämppäni lattialla, mutta joudun pitämään Elijan pystyssä.
"Mä vihaan tota hyppimistä!" hän huokaisee.
"Tietty olisit voinu kävelläkin", nauran.
Hän mutristaa huuliaan suloisesti ja kumarrun suutelemaan häntä märille huulille.

Makaan ihanan ihmisen kainalossa.  Kaikki on hyvin, mutta oikeastaan harvoin minulla menee huonosti. Viimeksi tunsin oloni huonoksi Sofian kuollessa, mutta siitäkin on jo vuosia.
Hän kumartuu puoleeni, kun leffa alkaa kyllästyttää. "Ootko sä nähnyt tän aiemmin?" poika kysyy. Vastaan naurahtaen "Mitä luulit?" "Oot ihan varmana kattonu kaikki leffat maailmassa", Elija sanoo sarkastisesti. "Olen ainakin lähes kaikki", sanon ihan tosissani. Hän tuijottaa minua hetken kunnes suutelee minua. Suudelmat muuttuvat kiihkeämmiksi ja vaatteemme lähtevät yksi kerrallaan.

  Makaan sängyllä. Tuijotan kattoa. En ajattele. Olen. Kuulen hänen hengityksensä. Tiedän, että hän kuolee joskus, mutta haluisin olla ajattelematta sitä. Ajatus pysyy. Kaikki on katkonaista. Menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys sekoittuvat. Tunnen kelluvani tyhjyydessä. En näe unta, koska en nuku. En ole muistaakseni koskaan nukkunut. En voi muistaa olenko joskus hengittänyt oikeasti. Ahdistaa, mutta minä olen ja tulen olemaan.

Kävelemme kaupungissa, koska hän halusi ostaa kai uuden ripsivärin. Kerron hänelle, etten ole ostanut koskaan yhtäkään meikkiä. Hän vain hymähtää ja jatkaa matkaa. Olemme erkaantumassa  ja me molemmat tunnemme sen.

Ero on pieni sana, mutta tuntuu silti karvaalta kielellä. En pidä siitä, miltä se maistuu tai tuntuu. Pidän siitä, miltä Elija tuntuu, maistuu, tuoksuu, kuulostaa... Hän on minulle enää Elija. Ei heila, kuten kutsuimme toisiamme. Haluaisin kirjoittaa kirjan rakkaudesta, mutta tiedän etten osaa. Kaipaan normaaliin takaisin, mutta normaalia en osaa määrittää.

Joku hauska tyyppi kerran sanoi maailman normaaleimman tyypin olevan Han 24v Kiinasta. Hän käy töissä ja etsii sopivaa tyttöystävää. Hymähdän ja jään tuijottamaan turisti ryhmää. Voisipa elämäänkin tehdä opastettuja kierroksia. Ilmoittautuisin välittömästi mukaan. Ilmoittaudun kuitenkin kierrokselle taidemuseoon.

Ajan. Kiihdytän ja tunnen tuulen kasvoillani. Haistan meren ja sateen. Sataa taas, mutta minä olen. Maailma muuttuu, mutta minä jään. Elija lähti, mutta minä jään, meri jää ja sade jää. Ne pysyvät, kunnes maailma loppuu, mutta minä jään silti. Ikuisuus on pitkä aika.

Toivon, että tulkitset tätä kirjaa ihan miten sinua huvittaa. En merkitse näkökulmien muuttumista, koska mielestäni tässä kirjassa saa päättää, onko kyseessä koko ajan sama tyyppi vai monta eri. Kiitos, että luit c:❤️