Nopeammin

Tylsä Elämä

Istun luokassa vain tuijottaakseni seinää. Tiedän jo, miten funktiota piirretään. Olen jo tehnyt kaiken pakollisen, mutta en aio kertoa kellekään. Lisätehtävät ovat masentavia. Saat palkinnoksi tehokkaasta työskentelystä lisää töitä. Oikeastaan tuo sama pätee kaikkeen elämässä.
Työnnät koneen laukkuuni ja laahustan ulos luokasta ihmisjoukon hännillä. Kaipaan suurkaupunkiin. Kaipaan ihmismassoja ja loputtomia ääniä. Siellä pystyn rauhoittumaan ja vetämään henkeä.

Avaan silmäni Tokiossa. Otan kahvin mukaan omaan kuppiin. Myyjä hymyilee minulle, vaikka ollaan nähty aiemminkin. Kiitän japaniksi ja kiiruhdan taas eteenpäin. Ajan tarpeetonta ympyrää metrolla. Ehkä joskus vielä eksyn metrotunneliin.

Juoksen Berliinissä katuja ristiin rastiin. Haluan herättää kaikki. Saada ihmiset ymmärtämään elämän ainutkertaisuuden. Putoan polvilleni ja huudan. Huudan kunnes joku puhuu minulle. Hän on matkalla baarista kotiin. Minulta kysytään, missä asun. En osaa vastata. Hän ottaa minut mukaan. 

Herään vieraista lakanoista. Yöpöydän kelloradio loistaa punaistavaloa pilkkopimeään. Kellon numerot vaihtuvat 2.53:een. Nousen ylös ja katson rauhassa nukkuvaa poikaa. Ottaa nyt hullu sänkyynsä. En tekisi samaa hänelle. 

Keitän vahvaa kahvia. Juon sitä tanssien pääni sisällä kuuluvaan musiikkiin. Juon kahvia kunnes se loppuu. Kirjoitan kiitokset paperiin ja teippaan sen kahvinkeittimeen. Miettiköön aamulla krapulassa, kenet oli tuonut mukanaan. 

Istun joen varressa. Olin juossut pitkän matkan ja jäin hetkeksi levähtämään. Joku istuu viereeni, mutta en katso kuka. "Du kannst nicht schlafen?" ääni vierestäni kysyy. Hymähdän ja vastaan:"Ich weiß nicht, ob ich es jemals geschafft habe". Hän katsoo minua kummastuneena. Katson takasin ja ihastun. Siis minä todellakin ihastun! Toisaalta asian ei pitäisi yllättää ketään, koska teen sitä jatkuvasti. "Kann ich deine Telefonnummer bekommen?"kysyn hymyillen."Natürlich!" hän hymähtää ja ojennan hänelle puhelimeni. Hän katsoo hämmentyneenä numero listaa, jossa on vain yksi nimi. Se on Leo, joka on lempinimi vieressäni istuvalle Leonardolle. Kohautan olkiani ja laitan puhelimen takaisin taskuuni. "Ich mag selten andere leute." On hänen vuoronsa hymähtää. Katson häntä silmiin, mutta käännän katseeni ruskeaan jokeen. "Ich muss gehen", Leo sanoo nousten seisomaan. "Tschüs!"huikkaan ja salaa toivon ettei tämä ole viimeinen kerta, kun näämme. Minua kaduttaa. Miksi en pyytänyt häntä jäämään? Olen varma, että hän olisi jäänyt. Vihaan itseäni. Vihaan. Vihaan. Vihaan. Vihaan. VIHAAN. VIHAAN. VIHAAAAN. VIHAAAAAN. 

Kyyneleet valuvat pisaroina poskille. Miksi en koskaan opi? Miksi virheistä ei opi? Miksi en osaa rakastaa itseäni?

Tuijotan tähtitaivasta. Tähdet näkyisivät, jos ei olisi niin paljon valosaastetta. Valosaaste on jotenkin ristiriitainen sana. Valo tarkoittaa minulle hyvää asiaa ja saaste pahaa. Yhdessä niistä tulee paha. Miinus + positiivinen = miinus

Ailahtelen. Minusta ei saa mitään tolkkua. Laitan viestin ainoalle yhteystiedolleni ja pyydän häntä tulemaan. Hän ei vastaa.

Tuijotan tietokoneen näyttöä. Monta sivua tekstiä alleviivattuna punaisella sahalaidalla. Kaikki väärin. Pääni on huonossa asennossa, mutta en jaksa tehdä asialle mitään. Makaan kovalla sohvalla. Pitäisi ostaa sänky. Pitäisi vaihtaa kieltä tai korjauksen kieltä, mutta en jaksa. Kirjoitan nopeammin. Kello on kahdeksan. En mene enää kouluun. En jaksa. Kirjoitan silti esseetä. Mitä taide on? Liian vaikea aihe. Nään vain punaisia sahalaitoja. Puhelin helähtää. 

Istun pyöreässä pöydässä punaisella tuolilla. Leo kaataa kahvia kahteen kuppiin. Hän työntää eteeni valtavan disney prinsessoilla koristellun kupin täynnä mustaa kahvia. Juon kahvini aina mustana. Leon kahvista vähintään puolet on maitoa.  Hän kutsui minut luokseen aamupalalle. Syön jugurttia sinisestä kulhosta katsellen samalla ympärilleni. Leon luona kaikki on eriparia. Tuolit, kupit, lautaset, sukat, verhot, taulut, sohvatyynyt... Siksi ehkä tunnen sopivani joukkoon paremmin kuin koskaan ennen. Koska ei tarvitse edes sopia joukkoon. 

Suutelemme. Kietoudumme toisiimme. Hänen ihonsa tuoksuu hyvältä. Maistuu hyvältä. Kaikki ei olekkaan eriparia. Me olemme samaa. Sen kaikissa merkityksissä, ainakin melkein kaikissa. Kaadumme sijaamattomalle sängylle. Suutelemme. Hän todella osaa. Rakastelemme.

Radiosta soi Lemon Tree. Hän makaa sängyllä pää sylissäni. Hipsutan hänen hiuksiaan. En lähtenytkään kotiin illalla. Jäin ja olen edelleen. On keskipäivä ja emme tee mitään. Ei ole mitään tekemistä. Tylsä elämä. Minua ei edes enää haittaa. Minulla on Leo. 

Kävelemme käsikkäin kohti kaupungin parasta kuppilaa. Näin Leo kuvasi paikkaa. Lähdin ihan vain Leon iloksi mukaan. En viihdy baareissa tai yökerhoissa. Kuppila on boheemi baari Berliinin hipsteri alueella. Hän tilaa meille jotain juomaa ja vie minut ystäviensä seuraan. Nauran, juttelen ja tanssin koko illan. Ilta jatkuu kunnes mennään nukkumaan. En mene koskaan nukkumaan. Leo maistuu tupakalta ja mansikalta. Hukkasimme muut jo. Berliini, yö ja tupakan savu. Tänne minä jään. Sinuun minä jään, Leo. 

Istun vihreällä tuolilla. Leo potee krapulaa. Minä en. Hän nukkuu, mutta minä en. Hän on ihminen minä en. Ehkä ymmärsit sen jo. En ole eläin, en vampyyri tai velho. Minä vain olen minä. Minuksi minä jään. Olisinpa vain aivot lasimaljassa. Ehkä ei sittenkään tai mitä väliä. En saa mitään tolkkua ajatuksistani. Voisinpa välillä sammuttaa itseni. Nukkua. Leo näyttää levolliselta nukkuessaan. Voisinpa kokea sen. Ihmisyyden. Huokaisen ja tiskaan kertyneet astiat.

Makaamme vierekkäin sohvalla katsoen elokuvaa. Mietin Frida Kahloa. Oikeastaan sitä, mitä hän on sanonut.  Mietin elokuvaa. Call me by your name on mestariteos. Metin Leota. Kaikkea ihanaa hänessä. Mietin tylsää elämääni ja tajuan, että ei se ole niin tylsä. Tylsyys on luovuuden edellytys. Tylsyys on elämäni suurin inspiraatio.

Se siitä tällä kertaa. Arvostan palutetta, joten antakaa sitä ihmeessä! Kiitos! Ylä kuvan löysin pixabaysta.