Pitkä ja pätkä

Luku 1

Kuulin kellon soivan koulupäivän päätteeksi, taino, muiden koulupäivän. Minulla koulu jatkuisi vielä kaksi tuntia matikan tukiopetuksen merkeissä. Ja tietenkin sitten, kun pääsen pois matikanopen tiukan silmän alta, on jo niin pimeää, että tallille ei olisi asiaa.
En ole käynyt viimeiseen viikkoon kertaakaan tallilla, vaikka yleensä käyn siellä vähintään kolme kertaa.
Huokaisen, kun ajattelen, että ponini, Pirre, joutuu odottamaan minua lauantaihin asti jo kolmatta viikkoa peräjälkeen.

-No, miksi kynäsi ei sauhua jo, matikanope kysyy ärtyneesti.
Huokaan, ja alan laskea laskuja, vaikka en tajua niistä hölkäsen pöläystä.

Tukiopetuksen jälkeen juoksen bussille, ja siitä kotiin. Minulla on viiden kilometrin mittainen koulumatka, enkä todellakaan ole kävelemässä kotiin asti 19°C:n pakkasessa, kun kerran voin mennä bussillakin.

Kun avaan kotioven, vastaani lehahtaa ruuan tuoksu, makaroonilaatikkoa, taas kerran. Hotkin ruokaani, ja teen samalla läksyjä, onneksi matikasta ei tullut, en olisi saanut niitä ikinä valmiiksi.
-Amalia, kuin monta kertaa sulle pitää sanoo, että kirjat pois kun syöt, äiti huomauttaa.
-Joojoo, mä teen vaa nää äikän jutut, ja-
-Ei ku oikeesti, ihan sun kehittymisen kannalta, nyt ois parempi totella.
-Okei sitte, huokaisen, ja syön ruokani kiltisti loppuun.
Kunhan olen saanut loputkin läksyt tehtyä, lähden tallille, vaikka kello onkin jo 5, ja ulkona on säkkipimeää.

Tallilla Pirre työntää päänsä karsinan yli, ja hörisee minut nähdessään. Halaan sitä, ja päätän käydä maneesissa katsomassa, olisiko se vapaa.

Maneesi on tyhjä, lukuunottamatta katsomossa luuta kädessä huhkivaa Anniinaa.
-Moi, missäs sä oot ollu, en oo nähny sua viikkoon tallilla!
-Mulla oli melkeen joka päivä matikan tukkari, ja sillon ku ei ollu, mulla oli lapsenvahti keissejä, sanon turhautuneesti.
-Ootko sä jo ratsastanu Tepii, ku mä mietin, et jos maneesi on tyhjä, nii voisin vähän taivutella Pirree, ja se menee Tepin kaa nii hyvin?
- En oo, ja olin just kysymässä sulta samaa, Anniina sanoo hämmästyneen oloisena.
Anniina on paras kaverini tallilla, emme vaan käy samaa koulua, joten näämme vain tallilla.
-No, eiköhän mennä sit laittaa ponit, huikkaan, ja lähden maneesista.

Kun ponit on saatu varustettua, lähdemme yhdessä maneesiin.
Nousen ratsuponini selkään, ja kiristän vyön. Tepi pompii tapansa mukaan joka suuntaan, kun Anniina yrittää nousta satulaan.
Kun Anniina pääsee selkään, Tepi on taas niin rauhallinen, että hän voi kiristää vyön.
-On se kumma juttu, miten tää poni voiki olla nii kamala sillon, ku yritän selkään nousta, mut heti ku pääsee selkään, nii poni on maailman viilipytyin poni.

Ratsastus menee hyvin, Pirre on virkeä, ja  hyvin kuulolla.
Ratsastan sitä jo kaartoon, kun päähäni pälkähtää idea:
-Anniina, mentäskö vielä baanalle ottaa yks laukka, ku se on lanattu, ja valaistu, ja ponitki on jo verrytelty?
- No mikäs siinä, mennää heti!

Menemme tallin omalle "hevosbaanalle, joka on jo valaistu, ja tasainen.
Pirre pomppii kuin mikäkin pikkutyttö, jonka lahjapaketista löytyy barbi.
-Noni, Amalia, ookko valmis? Anniina huudahtaa Pirreä paljon rauhallisemman Tepin selästä.
-Joo, än, yy, tee, NYT!
Ponit lähtevät juoksemaan kuin tuli hännänalla, eikä ihme. Pirre kiihdyttää nopeammin kuin iso Tepi, joten se on edellä yli puolet matkasta.
Juuri, kun Tepi tulee Pirren rinnalle, metsästä, baanan vierestä, juoksee naapurin Reinon koira, joka juoksee haukkuen ponien eteen.
Koira on musta, ja sillä on vaalea läikkä sen etujalassa.
Pirre tekee kuuluisan käännöksensä, missä oken onnistunut pysymään vain kerran.
Lennän koiran yli, ja tömähdän maahan, lyöden pääni. Kuulen Anniinan huutavan:
AMALIA!
Ja sitten kaikki pimenee.