Kuka keksi rakkauden? - Se joka eniten pelkää

1. Musta lammas

Tuijotin kiiltävän mustaa kuppia, josta höyrysi veden kielelle nostattavaa aromia mun sieraimiin. Tilanne tosiaankin oli paha, erikoinen; kuppi erosi normaaleista, valkoisista kahvilan logolla varustetuista kupeista, joita muut asiakkaat bisnesmiehistä pikkubimboihin sivelivät syksyn koleutta paetessaan. Olin musta lammas huolettomien ihmisten joukossa; helvetissä enkeleiden ympäröimänä. Nielaisin. Ajattelin, kuinka väärin kaikki elämässäni tällä hetkellä valitettavasti oli.

Kahvilassa oli normaalia vähemmän ihmisiä. Vain muutama päälle parikymppinen opiskelija hienoine läppäreineen, sekä yksi mustasalkkuinen mies, joka selasi puhelintaankasvot happamana. Edes yksikään hietalalainen ei tullut sinne lintsaamaan, enkä tosiaan kaivannutkaan tällä hetkellä yhtään meidän koulun idioottia mun lähelle. Halusin vain olla yksin ja selvitä tästä. Mun tilanne oli mahdottomuus.

Enkä tosiaankaan selviäisi siitä yksin. 

Tuttu kello kilahti ja lasioven takaa astui tummanruskeahiuksinen poika kahvilan lämpöön. Hiukset sävyttäytyivät vaaleanruskean hupparin kanssa ja poika sipaisi niitä nenä koleudesta punertaen. Katseemme kohtasivat ja tuon etelässä vietetystä lomamatkasta tullut väri kalpeni.  Voin kuvitella, miten Nicin ruskeat silmät laajenivat. 

"Mitä helvettiä, jätkä?" poika puhui kävellessään pöytien joukosta luokseni nostattaen samalla hiljaisten opiskelijoiden katseet. Tuon silmät pyyhkivät kasvojani ja Nici kurtisti paksuja kulmakarvojaan purren samalla huultaa. "Mitä on käyny?"

Puraisin vahingossa kieltäni ja sitä kirpaisi entisestään; olin polttanut sen juodessani liian kuumaa kahvia. Punnitsin vaihtoehtoja. Jos kertoisin Nicille, että isäpuoleni oli psykopaatti, joka halusi minut ja äitini hengiltä, tuo juoksisi poliisille kysymättä multa. Ja hullua kyllä, poliisi oli viimeinen asia, jonka halusin enää enempää sotkea tilanteeseen. Valton jengi oli laaja, vaikka pari ihmistä pidätettäisiin sieltä täältä, ne loput lähtisivät kyllä perääni ja lopettaisivat minut siltä seisomalta. Olin yksin. Ihan helvetin yksin. Olin ihan helvetin yksin tän asian kanssa, vaikka Nici seisoi alle metrin etäisyydellä ja silmäili kasvojani pelästyneen näköisenä. 'Ai moi, isäpuoleni käski just jonku sen frendin tappamaan mut, sit joku mun vankilafaijan muijakaveri tuli sinne ja kaappas mut sen autoon. Nyt en voi liikkua kadulla ilman, et joudun pelkämään et seuraava vastaantulija on Valton paras ystävä ja lähetetty pilkkomaan mut kuuteentoista osaan. Mites sun päivä?' 

Tarvitsin Niciltä apua, vain yhdessä asiassa. Lauran neuvojen noudattamisessa.

Huokaisin. Olisi pitänyt miettiä peitetarina. Hieraisin liian kipeää kohtaa kasvoissani ja se sai huuleni nykimään polttavasta kivusta. Kuivunutta verta tarttui sormenpäihini. Nielaisin ja aloin puhua.

"Mun isäpuoli löi mua." 

Rukoilin, ettei Nicillä olisi heti sossun numeroa vasemmassa kädessään. Kai voisin edes lähennellä totuutta, kuin keksiä kokonaan uutta tarinaa, minkä valheperäinen tarina kuitenkin lopulta paljastuisi? Hyvä mielikuvitus ei ollut heiviäni. 

"Siis täh?"

Hieraisen nenääni ja irvistän.

"Se on.. Juoppo. Eikä äiti tienny, se tarvis äkkiä jonku laastarin faijan tilalle", selitin. "Se puukotti mutsia ja veti mua turpaan, poliisit on ottanu sen jo kiinni mut mä en uskalla mennä kotiin.. Tarvisin yösijaa, ihan muutamaks päiväks." 

Yhtäkkiä sanat tulivat puheoksennuksen lailla ulos suustani ja Nicin silmät tuntuivat laajenevan joka sanan myötä niin paljon, että ne pullahtaisivat kohta ulos kuopistaan. Poika sipaisi tukkaansa pariinkin otteeseen taaksepäin ja tutkaili minua huuliaan mutristaen, kunnes taas puhui.