Noitavuori: Komeetta

Luku 1

Suojaisassa solassa keskellä auringonlaskun valaisimia sumuisia tuntureita joukko tummia ja sulavia hahmoja kulki korkeiden kivien reunustamaa epätasaista polkua, eriväristen turkkien joukosta erottuva harmaanruskea nilkuttava urossusi johti joukkoa kohti suurta kiveä, joka kohosi jyrkän rotkon reunalla, jolta putoaminen johtaisi varmasi kuolemaan, harmaa susi otti maasta vauhtia käpälillään, joista yksi näytti olevan vain tynkä, hyppäsi sulavasti ja nopeasti suuren kiven päälle ja asettui seisomaan harmaat silmät auringon kajossa loistaen, muun lauman kerääntyessä tämän ympärille yksi susista, lähes valkea naarassusi erosi joukosta ja laahusti johtajan eteen suussaan punaruskea mytty, joka osoittautui sudenpennuksi, naaras laski pennun maahan kiven juurelle ja perääntyi korvat hieman epäileväisesti luimussa, harmaa johtaja laski katseensa pentuun ja hyppäsi alas sen eteen, se nyökkäsi valkealle naaraalle ja antoi sitten katseensa kiertää muuta laumaa, sitten se nousi suorana ylös niin että valkea naaras hätkähti, ja huusi taivaalle. "Olemme kokoontuneet tänne antamaan tälle pennulle nimen, arvon, kohtalon ja paikan laumassamme!" Sen matala ääni kaikui solassa. "Nyt siis, Jumalamme, lähettäkää taivaista tarina tälle pennulle, joka tästä hetkestä alkaen kantaa nimeä Artorias, suojatkaa häntä ja laumaa voimillanne, niinkuin mekin kannamme ja suojelemme teidän muistoanne." Se käänsi leveän päänsä ja laski kuononsa nimetyn pennun päälaelle,  sitten se perääntyi niin että pennun emo, valkea naaras saattoi nostaa ja kantaa sen muun lauman suojiin, sitten harmaa susi loikkasi lauman perääntyessä sivuun jättäen keskelle leveän tien ja lähti susijoukko perässään kulkemaan takaisin päin matkan päässä olevaa pienempää solaa, jota auringon valo ei enää lämmittänyt. Valkea naarassusi käveli muun joukon perässä pentu leuoissaan keikkuen hieman apea katse silmissään, yksi susista erkani muusta laumasta ja jättäytyi naaraan vierelle. "Miksi noin apea ilme, Cinzia?" Murahti hopeanharmaa komea urossusi, jonka sileä turkki hohti jo nousevan kuun valossa. "Etkö ole iloinen, tai ylpeä? Sinun pentusi hän kuitenkin on." Se katseli Cinziaa kapeilla sinisillä silmillään, Cinzia katsoi urosta hieman loukkaantuneella ilmeellä ja mutisi pentu suussaan. " Tietenkin olen, miksen olisi, Ingi, miksen olisi?" Ingiksi kutsuttu uros katseli tassujaan hieman vaivaantuneena. "Ajattelin vain että, noh, hänen sukunsa ei ole mitään lauman kunnioitetuinpia sukuja." Cinzian luimisti korvansa ja hidasti hölkkäänsä. "Sillä ei nyt ole mitään väliä, jätä minut rauhaan." Se murisi, Ingi katsahti naaraaseen vielä ja nopeutti sitten juoksuun saaden muun lauman kiinni. "Hän saa kuitenkin todistaa olevansa kunnioituksen arvoinen kun kasvaa, se nähdään sitten!" Se naurahti halveksuvasti ja katosi lauman joukkoon tönäisten erästä tummanharmaata vanhempaa naarasta, joka ärähti sille arpinen kuono väristen. Cinzia nosti päänsä ja katsoi nousevaa kuutamoa keltaiset silmät sumeina. "Saattepa nähdä, hän on vielä kunnioituksenne arvoinen." Se mutisi ja sulki silmänsä kuun kajastukselta, sitten se otti Artoriaksen niskavilloista tiukasti kiinni ja syöksyi kivistä polkua muiden perään.