PÄÄSY PINNALLE

3. valinta

Sanamäärä: 1092

Herään hirveissä kivuissa. Päähän sattuu, pohkeeseen, reiteen, selkään, kylkeen, joka paikkaan.

Nousen vaivalloisesti seisomaan ja lähden raahautumaan tältä hirveältä kujalta pois.

Kun olen kävelytiellä tajuan, että on ilta. On pimeää, eikä näy ristin sielua. Ja täydellinen hiljaisuus. Ahdistus kasvaa sisälläni. Koitan pitää sen kurissa.

Tämä on vain pimeää. Täällä ei ole ketään. Koitan rauhoitella itseäni.

Laahustan synkkää katua pitkin jonnekin.

Hetken käveltyä näen sillan.

Silta, jonka alla on koski. Iso ja mahtava koski.

Astelen tuohon ja kurkistan alas. "Tästä pudotuksesta ei voi selvitä", mumisen itsekseni ja nyökyttelen päätäni pohtivasti.

Nyt voin tehdä sen. Olen täysin valmis. Kohta en tunne kipua, pääsen taivaaseen - jos pääsen -, kenenkään ei tarvitse sietää minua. Kenenkään ei tarvitse huolehtia minusta. Veljeni ei tarvitse pelätä että me paljastuisimme. Että kaikki saisivat tietää meidän olevan sisaruksia. Hänen ei tarvitse enään valehdella muille olevansa ainoa perheenjäsen. Isän ei tarvitse epäillä että minulla on jokin hätänä ja hän saa keskittyä täysillä työhönsä. Äiti, no toivon äitin olevan hyvä äiti veljelleni.

Sillalle päästyä katson ensin tuohon valtavaan ja voimakkaaseen koskeen, joka näyttää nyt todella houkuttelevalta.

Kiipeän kaiteelle istumaan ja mietin onko minulla ollut koskaan oikeasti onnellista hetkeä.

Ehkä pienenä. Mutta kun menin kouluun, siellä minua alettiin kiusaamaan ensimmäistä kertaa. Yläasteella kiusaaminen pahentui, ja se alkoi olla fyysistä. Lukiossa kaikki paheni. Pahimpia hetkiä en halua muistella.

Hinkkaan itseäni reunemmas tuota kaidetta. Nyt teen sen.

Olen jo lähdössä hyppäämään, mutta pysähdyn, kun kuulen vingahduksen. Käännyn salamannopeasti ympäri.

Näen koiran, katukoiran, joka katsoo minua surullisilla silmillään. Olen aina pitänyt eläimistä. En vain ole koskaan saanut sellaista.

Tarkkailen koiraa. Se näyttää yksinäiseltä. Koira katsoo minua anoen. Varmaan anoen, etten hyppäisi. Anoen minua tulemaan tästä kaiteelta alas.

Nostan katseeni. Katson taivasta, pilveetöntä, tähtistä taivasta. Mitä menetän, jos nyt vain päätän elämäni?

En näkisi enään tähtiä. En kokisi enään perheeni kanssa maanpinnalla hyviä hetkiä. Voisinko olla vielä joskus onnellinen? Voisiko tämä tuska jo loppua?

Ei ole olemassa onnellisia hetkiä ilman tuskia. Joskus tuskat ovat suuria, mutta niistä selviää, aina, muistelen isoäitiäni, joka jakeli minulle viisaita sanoja. Vaikka kokisit mitä, älä koskaan, älä koskaan luovuta. Muista.

En koskaan, lupasin isoäidilleni puristaen  hänen kurttuisesta kädestään ennen hänen kuolemaansa.

Kyynel vierähtää poskelleni. Aionko tosiaan pettää lupaukseni? Mummi oli vielä hymyillyt minulle rohkaisevasti ja kertonut luottavansa minuun. Petänkö hänet?

Käännän katseeni koiraan. Hyppäänkö tästä sillalta alas vai en? Kysyn koiralta mielessäni.

Koira katsoo minua nappisilmillään ja inahtaa.

Ehkä tuo koira on lähetetty pelastamaan minut. Ehkä.

Petänkö mummin? En. En voi pettää. En ole sellainen ihminen.