Kuura - novelleja

Virvatulia

Hän oli eksynyt vuorilla, ja päiviä harhailtuaan löytänyt tiensä Unohdettuun metsään. Niin hänet oli unohdettu. Vain sekunteja eteenpäin siitä, kun hänen paljaat varpaansa astuivat metsän maaperälle, ja kukaan ei enää tuntenut Lilia Laaksoa.

    Ensin oli niin pimeää, että oli mahdotonta sanoa, mihin oli saapunut. Sitten kaikki valkeni. Uusi aamu, uusi maailma. Tyttö katseli ympärilleen. Metsän puut huojuivat tuulessa ja keltaiset lehdet tipahtelivat sammaleelle. Ilma oli täynnä paksua sumua, jonka raoista pilkahteleva aurinko lämmitti muuten viileää metsää.

    Tyttö tarvitsi nimen. Hän oli aivan uudessa maailmassa, eikä hän tiennyt, kuinka oli tänne saapunut. Ehkä hän oli vasta syntynyt.

    Kylmä pisara tippui hänen tummille hiuksilleen. Hän katsahti harmaalla taivaalle. Sade. Hänen nimensä oli Sade.

    Sade otti askeleen eteenpäin kostealla maalla. Hän haistoi ilmassa raikkaan syysilman ja sateen, joka kasteli hänen vaatteensa. Hän kietoi valkoisen villatakkinsa tiukemmin ympärilleen ja jatkoi matkaansa syvemmälle metsään.

    Mitä kauemmas hän kulki, sitä valoisammaksi metsä muuttui. Syksyn väriloisto ihmetytti Sadetta. Hän hidasti kävelyään hetkeksi, sillä siinä kohdassa aurinko lämmitti erityisen paljon, ja hän ojenteli kohmeisia sormiaan kohti valoa.

    Siinä kävellessään tytöllä oli aikaa miettiä. Mihin hän oikeastaan oli matkalla? Ehkä hän etsi itselleen kotia. Entä oliko hän tämän maailman ainoa ihminen, kun missään ei näkynyt muuta elämää? Oliko hän kenties jopa luonut koko maailman itse? Sehän selittäisi paljon. Hän naurahti itsekseen ajatukselle.

    Silloin hän kuuli terävän kuiskauksen ilmassa. "Hei Sade", aavemainen naisen ääni kutsui häntä. Sade hätkähti ja kääntyi ympäri. Hän vilkuili lähistöään, mutta ketään ei näkynyt. Joko hän oli kuvitellut äänen, tai sitten hän ei ollutkaan ainoa metsässä.

    "Minä voin auttaa sinua. Tiedän reitin ulos metsästä", naisen ääni kuului taas. Sade avasi suunsa. Hänen oma äänensä oli hiljainen ja etäisen tuttu, mutta samalla uusi ja vieras. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi.

    "Voin näyttää sinulle tien", ääni vastasi. Sade pudisti päätään. "Tien mihin? Onko jotain muutakin olemassa, kuin metsä?" Naisen hiljainen nauru kaikui metsässä. Kylmyys hiipi hänen sisäänsä. "Miksi edes tahtoisin pois?" hän kuiskasi.

    "Sinä olet Unohdetussa metsässä. Jos jäät tänne liian pitkäksi ajaksi, unohdat, että olet edes olemassa. Liukenet metsän mukana pois, katoat."

    "Miksi minun pitäisi uskoa sinua?" Sade tivasi epäuskoisena. Nainen vastasi: "Mistä luulet johtuvan, ettet ole nähnyt täällä ketään muuta?" Sade kalpeni. Hän alkoi jo epäilemään itseään. Niin, mistä? Naisen tarina kuulosti pelottavalta, ja häntä kylmäsi.

    "No, miten on? Näytänkö sinulle reittiä?"

    Sade nyökkäsi. Hän ei ollut vielä tehnyt päätöstään, jäisikö metsään vai lähtisikö pois, luottaisiko naiseen. Mutta hän arveli voivansa päättää myöhemmin matkan varrella, kun oli ehtinyt ajatella asiaa vähän enemmän. Ainahan hän voisi kääntyä takaisin.

    "Sinun täytyy seurata virvatulia metsän portille." Sade katsoi eteensä. Virvatulia tosiaan. Metsän uumeniin johti pitkä vana valkeita liekkejä, jotka häälyivät maanpinnan yläpuolella. "Miksen voi palata takaisin vain samaa reittiä, mitä tänne tulin?" hän epäili. Nainen sivuutti kysymyksen ja jatkoi: "Portti on lukossa, joten sinun täytyy etsiä avain metsästä, suon luota."

    "Kuka sinä olet?" Sade kysyi.

    "Mistä luulet virvatulien syntyneen? Olen yksi unohtuneista."

*****

Aiemmin paistanut aurinko oli kadonnut täysin. Metsä oli taas pimeän peitossa, ja vain kelmeää valoa hohtavat virvatulet johtivat Sateen reittiä. Hän oli seurannut niitä jo kauan, mutta minkäänlaista porttia ei näkynyt.

    Sade hyppeli paljain jaloin pitkin pudonneiden lehtien peittämää polkua. Kun hän saapui usvaiselle suolle, liekkejä leijui hänen edessään enemmän kuin aikaisemmin. Hän huomasi tulien johtavan suuren puunrungon luo.

    Eihän tämä voinut olla metsän portti?

    Silloin puiden latvat raottuivat, ja kuunvalo tulvi suolle. Sade hämmästyi. Hän oli kävellyt jo paljon kauemmin, kuin oli kuvitellut. Kuu valaisi puun ja osoitti hänelle sen kolossa makaavan avaimen. Se oli pieni, hopeinen ja naavan peittämä.

    Sade otti askeleen kohti puuta ja tarttui avaimeen. Hän vetäisi sen irti kolosta, mutta juuri silloin jokin tarttui häneen, ja avain tipahti sammaleelle. Se jokin ei ollut käsi, se tuntui joltain muulta. Hänen ympärilleen kiertyi kuin näkymättömät kahleet, jotka estivät häntä liikkumasta. Sade yritti rimpuilla vapaaksi, mutta ote hänen ympärillään vain kiristyi ja alkoi vetämään häntä alas.

    Hän kauhistui, ja hänen kalvenneilta huuliltaan karkasi avunhuuto. Viimeinen asia, mitä hän näki, ennen kuin paksu, jääkylmä suo upotti hänet syvyyksiinsä, oli puunkoloa lähestyvä liekki. Se kosketti pudonnutta avainta, ja yhtäkkiä koko metsä pimeni.

    Silloin Sade kuuli jossain etäisen äänen, saman joka oli luvannut auttaa häntä.
    "Ei kannata luottaa virvatuliin."

*****

Enää ei ollut Lilia Laaksoa. Enää ei ollut Sadetta. Jäljellä oli vain pieni virvatuli suon yllä, yksi unohtuneista.