DC Villains; Pimeä onni

Mä oon psykiatri, en taikuri

Kuunvalo hiiviskeli vaimeana Gothamin synkkien katujen läpi. Oli miltei keskiyö ja viimeisetkin valot sammuivat taloista jätteän kaduille vain kolkon pimeyden. Pimeyden, jota vain kuunvalo yritti heikentää.
     Tuossa äänettömässä synkkyydessä olisi voinut varmasti kuulla omat sydämenlyönnitkin. Hiljaisuuden läpi viilsi lopulta korkokenkien kopsutus, kun vaalehiuksinen nainen käveli mustaan autoon. Auto oli joku todella vanha Opel, ei nainenkaan ollut varma siitä. Naisen perässä juoksi toinenkin vaalea nainen, joka oli pukenut päälleen paksun turkiksen ja tummat farkut.
    "Harleen, odota!" jahtaava nainen huusi jo oven sulkevalle naiselle, joka puri hammastaan. Hän avasi ikkunan nopeasti antaen jahtaavalle naiselle tilaisuuden puhua. Jahtaava nainen huohotti nojaten autoa vasten. "Et voi mennä, hän on vaarallinen" nainen sopersi, mutta tuloksetta. "Anna olla Selina, hän on vain potilaani", autossa istuva vastasi sulkiessaan ikkunan.
    Selinaksi kutsuttu nainen hakkasi auton ikkunaa, mutta lopulta Harleen painoi kaasua ja jätti Selinan yksin pimeälle kadulle. Selina päätti vain jäädä hetkeksi seisomaan ja selvittämään asioita itsekseen.
     Harleen pyyhi mustassa Opelissaan kyyneleen, joka oli livahtanut tämän poskelle. Hän ei ollut varma, mihin oli lähtenyt mukaan, mutta ei todellakaan halunnut vetäytyä. Hän oli jo riskeerannut kaiken.
     Kello löi tasan kaksitoista ja musta Opel kurvasi Arkhamin mielisairaalan eteen. Arkham oli mielisairaala kaikista vaarallisimmille rikollisille koko Gothamissa. Harleenin noustessa autostaan, hänen puhelimensa soi. Nainen ihmetteli ensin ihmetteli myöhäistä ajankohtaa, mutta tuhahti huomatessaan soittajan olevan Jervis Tetch, se yli innokas hattukauppias.
    Hän sulki puhelimensa ja jatkoi matkaa. Harleen Quinzel toimi arvostettuna psykiatrina kyseisessä mielisairaalassa. Nyt hän oli kuitenkin törmännyt potilaaseen, jota oli mahdoton hoitaa.
    Pian Harleenin päällä oli valkoinen labratakki ja silmälasit. Hän ei oikeastaan tykännyt lasejaan käyttää, sillä ne olivat vain tiellä. Harleen otti myös avainkorttinsa mukaan lähtiessään kävelemään selliosastolle, jossa vaarallisia potilaita säilytettiin. Ei heitä uloskaan voinut päästää.
    Harleen kääntyi rapistuneen sellin oven puoleen. Hän koputti sitä varoen ja kysyi: "Saako nyt tulla?". Miehen ääni vastasi myöntävästi, joten Harleen astui sisään avainkorttinsa avulla. Harleen ei jäänyt odottamaan vihreähiuksisen miehen puhetta vaan kysyi: "Miksi mun piti tulla, Jack?". Hänen äänen sävynsä kuulosti jopa hieman tylsistyneeltä.
    Mies suorastaan tärisi raivosta. "Olen Jokeri! En mikään Jack tai Arthur!" hän karjaisi vastaukseksi Harleenille, joka ei vakuuttunut, mutta antoi asian olla. Sen sijaan hän kääntyi ovelle päin ja oli jo lähtemässä.
    "Ja sinäkö muka lähdet nyt?" Mies ärähti naiselle, kuin tämä olisi ollut vain kyllästynyt Pizzalähetti. "Mä en halua perääntyä, mutta sä et oo ottanut taaskaan Pamelan sulle valmistamia lääkkeitä" Harleen huokaisi kääntyessään taas Jokerin  puoleen.
    Jokeri käveli hitaasti kohti hämmentynyttä naista. "Mä en halua sen Pamela Isleyn lääkkeitä vaan terveen paperit", hän kuiskasi naisen korvaan. Se näytti hieman kuin pikkupoika olisi toivonut joululahjaa äidiltään.
    Harleen huokaisi syvään ottaessaan etäisyyttä mieheen. "Mä oon psykiatri, en taikuri" hän sanoi innokkaalle Jokerille, joka asteli taas vain yhä lähemmäs ja lähemmäs. "Sitten mä lähen täältä ilman papereita", mies kuiskasi naisen korvaan, kunnes repesi nauruun tuttuun tapaansa.

//Hei, te jotka tätä nyt ikinä luettekaan! Voin luvata seuraavan osan olevan laadukkaampi! (://