''Alfarouva'' (TAUOLLA)

Luku 1 - Hämmentynyt kani

* Ihminen on kuin purkkapallo, se puhkaistaan muiden iloksi * - Jerome Blood

Kuka minä oikeastaan olen? Olen pieni ja nuori naisen alku, pitkin oranssein hiuksin ja ystäväni kuvatessa minua adjektiivilla olen lempeä ja vaisu. Koskaan kukaan ei minua sanoisi ujoksi, olen vain kohtelias, jos olen hiljaa. Tämän lauseen jälkeen, jos joku minut tuomitsee ujoksi, voin kertoa hyvillä mielin, että hän ei tunne minua. Mutta mitä muuta olen? Omistan minä nimenkin, kuten luokassa kiertävään paperin tullessa kohdalleni, kirjoitan siistillä käsialalla Nana Moon. Ja miksi typerä paperi kiertää luokassa? Koska oma opettajamme on ensimmäisenä päivänämme myöhässä ja luokkamme tukioppilas pyysi jokaista paikalla olevaa raapustamaan siihen nimensä ja odottamaan opettajaamme.

Käännyn ympäri ojentamaan paperia takanani, melkein selässäni kiinni istuvalle Lukakselle, joka omista maailmoistaan heränneenä alkaa rustata nimeään listaan. Olen siitä mielissäni, että vaikka Lukas on ainoa, jonka uudesta koulustani, mukaan lukien omalta luokaltani, tunnen, olemme lapsuuden ystäviä. Hän on aina ollut ja tulee olemaan paras ystäväni, ja helpotuksekseni voin koska tahansa kertoa hänelle ihan mitä vain haluan, tai melkein. Vielä paremmaksi ystävyytemme tekee se, että Lukas on homoseksuaalinen ihminen, joten voimme yhdessä kritisoida muita ja sitten taas kuolata muiden ulkonäköä. Tai siis kai kaikki normaalit tyttökaveritkin harrastavat sitä keskenään? Siis kundien tuijotusta? Olenko ymmärtänyt tämänkin aivan väärin?

Olen myös siitä kiitollinen Lukakselle, että hän on kahden hengen tiimimme kävelevät aivot, sekä hänen tietokannastaan löytyy toimiva suuntavaisto ja kartta. Voisin väittää, etten koskaan olisi selviytynyt edes luokkaan asti, vaikka apulaisrehtorin tylsän puheen jälkeen meidät oli liikuntasalissa jaettu omiin luokkiimme ja tukioppilaamme oli johdattanut meidät tänne. Ennen kuin unohdan mainita, oma opettajamme on koulumme rehtori. Ironista, että hän skippasi oman puheensa aamulla ja olemme nyt tönöttäneet luokassa puolituntia odotellessamme vain häntä. Hän ei tosiaan nosta silmissäni mitään plussaa, mutta mielenkiinnolla jään muiden oppilaiden tavoin odottamaan millainen vanha pappa ovesta astelisi sisään.

Minulla on kuitenkin eräs salaisuus, jota en koskaan voisi jakaa tavallisen ihmisen kanssa. Tällä lauseella tarkoitan Lukaksen kanssa. Olen epänormaali ja uskaltaisin väittää, että tästä luokasta 30% olennoista olisi myös vähintään yhtä epänormaalia ihmisolentotyyppiä. Avaan historian kirjan, jonka kannessa komeilee oman maamme kartta, Safir. Puhutaan, että ennen maita oli enemmänkin, kuten Diamond, mutta suuri sota ajoi Diamondin tuhoonsa, ja niinkin pieni ja säälittävä maapläntti kuin Safir voitti tämän sodan. Ai miten? Haluaisin väittää sodan olevan luokkaa käpysota, mutta todellisuudessa me olennot Safirissa olemme ihmissusia, kun taas Diamondin väki olivat häijyjä verenimijöitä. Ihmiset uskovat tämän olevan vain legendaa, mutta niin kauan, kun tunnen tarvetta ulvoa kuuta tai kohdatessani voimakkaalta tuoksuvan omegan, en voi olla epäilemättä todellisuutta.

Me olennot olemme koko ikämme soluttautuneet ihmisten joukkoon, piilottamalla todellisen itsemme. Jotta pitäisimme tästä tänä päivänäkin kiinni, meidän susien keskuudessa on alfa, jonka voimat ovat niin valtavat, että hän kykenee surmaamaan jokaisen, joka niskoittelee säännöissä. En itse koskaan ole kyseistä yksilöä tavannut, enkä uskonut, että koskaan tapaisinkaan, yritän vältellä taipumusta muuntautua nelijalkaiseksi olennoksi, haluaisin olla vain normaali ihminen. Yksi lisä syy sille, etten ollut kovinkaan kiinnostunut susista oli se, että meidät on lajiteltu kolmeen ryhmään. Meillä ollaan omegoita, betoja tai alphoja, ja ainoa tapa periä sutena ryhmänsä arvo on kuulua suvultaan ja vereltään ryhmän jäseniin. Tottakai meidän johtajamme on vielä kaiken kirsikaksi kakun päälle itse alfa, joka tulee alphojen suvusta ja on selvästi muita parempi. Alfa on susille kuin Jumala, koska kaikki hänet nähneet suuretkin uroot tai naaraat ovat painaneet häntänsä alas, tai hävinneet kivuliaasti. Itseäni tämä kuvotti, sillä omat vanhempani olivat olleet omegoja, tämä siis tarkoitti, että olin hännän verran ylemmällä arvolla ihmistä ja alimpana susista. Sillä ei saanut kunniaa, eikä ääntään kuuluville, ja kaiken lisäksi jokainen omega oli omien ongelmiensa vankina. Ennen kuin mietit, mikä hemmetti voisi olla hyödyttömän olennon ongelmana, olemme sinisilmäisiä ja kiimaisia olentoja, jotka alphan nähdessään myyvät koko sielunsa tälle. Typerää mielestäni, mutta minkäs teet, se on luonnonvalintaa ja toimintaa, joka varmistaisi lauman toimimisen.