Kuolemankivi #tattixx100

2.

Rost oli lyhyt tai ainakin lyhyempi kuin olin kuvitellut. Hän seisoi varjoissa, hattu syvälle silmillensä painettuna ja silmät pälyillen varuillaan ympäriinsä.

Miehen jalka naputti tiuhaan tahtiin maata, hän oli selvästi hermostunut. Oli hämmentävää tajuta, että minä olin se uhka ja se, joka sai hänet pelokkaaksi.

Nähdessään minut Rost nyökkäsi tuskin havaittavasti. Astelin varovaisin askelin lähemmäs, sydämeni tykytti hurjaa vauhtia.

"Hei", sanoin.

Rost ei tehnyt elettäkään. Musta takki hänen harteillaan oli saanut kokea kovia, aivan niin kuin mies itsekin.

"Halusit tavata?"

"Niin"

Hiljaisuus laskeutui jälleen välillemme, mies puntaroi minua katseellaan.

Minä tuijotin takaisin.

Lopulta mies nyökkäsi hyväksyvästi.

"Tule"

Rost harppoi huimaa vauhtia poispäin. Hänen takanaan ollut merkityksetön kuja, oli nyt meidän reittimme. Se näytti pahaenteiseltä, mutta en seurasin, näyttämättä pelkoani. Mies repäisi vanhan metallioven auki ja astui sisään.

Talo oli vanha, hylättykin varmaan. Valoja ei ollut ja vain pienet auringonkaistaleet heijastuivat katon raoista sisään. Oli lokakuun puoliväli, mutta aurinko paistoi silti. Ei valittamista.

"Nyt saamme olla rauhassa", Rost totesi.

Nyökkäsin vastaukseksi. Kommunikointimme oli äänetöntä, puhetta ei tarvittu, sillä me kumpikin tiesimme, mitä varten olimme täällä ja se riitti. Tai no, kirjaimellisestihan minä en tiennyt, miksi olin juuri täällä, mutta jollain kumman tavalla luotin Rostiin.

"Mikä tämä paikka on?" kysyin, kun Rost ei vielä näyttänyt olevan aikeissa avata suutaan.

"Kaverit kertoi, että tää olisi tyhjillään, niin asun nyt täällä."

Kohotin kulmiani yllättyneenä. En olisi voinut kuvitella kenenkän asuvan täällä. Toisaalta Rosthan näytti olevan jonkinlainen erakko.

Oli myös yllättävää, että Rost oli vienyt minut pyhimpään paikkaansa, omaan kotiinsa. En tiennyt, mikä oli oikeuttanut minut tähän kunnianosoitukseen.

"Tämä on tärkeää", Rost totesi viimein. Siinä oli varmaankin syy, miksi seisoin juuri nyt miehen asunnossa.

"Haluatko?" Rost kysyi, kaataessan itselleen jotakin lasiin, joka varmasti oli nähnyt puhtaimmat päivänsä ennen miehen syntymää.

Vastasin kieltävästi, sillä ei ollut jano, enkä varsinkaan halunnut juoda mitään niin epäilyttävää, varmastikin alkoholipitoista juomaa.

Rost siemaisi suuren kulauksrn juomaa.

"No niin."