i'll give you all my love

Luku 1 - Uuden alku

Hölkkäilin takaisin kotia kohti. Kotini, joka oli kaunis sekä elegantti, olisi pian vanha kotini. Muuttaisimme perheeni kanssa Jyväskylään. Olin haljeta onnesta, kun sain kuulla muutosta. Halusin päästä eroon kiusaajistani, halusin päästä eroon koko Kaarinasta. Kaikki olivat päättäneet olla ilkeitä minulle, vain ja ainoastaan minulle. Ketään muuta ei kiusattu, ketään muuta ei satutettu kuin minua.

Tulisin ikävöimään yhtä ja ainoaa ystävääni, Selinaa. Hän oli se henkilö, joka nosti minut jaloilleni. Hän piti minusta huolta, välillä jopa enemmän kuin omat vanhempani. Poikaystäviin liittyviä ongelmia minulla ei ollut, sillä olen aina ollut sinkku. Varmasti sekin vain siksi, että muuttaessani tänne Sofia otti minut silmätikukseen. Hän oli levittänyt minusta juoruja kaikille, joten ei kukaan halunnut minua.

Ajatukseni keskeytti auton torven sointi. Nappasin kuulokkeet pois korviltani, ja pysähdyin. Olin suojatiellä, ja ilmeisesti kävellyt liian hitaasti, sillä kuski näytti minulle keskisormeaan.
- Anteeksi! Huusin kuskille, ja juoksin nopeasti pois auton edestä. Häneltä oli aika lapsellista näyttää keskisormeaan minulle, mutta ei se minua jäänyt haittaamaan.

Tästä olisi vielä viiden minuutin matka kotiin. Juoksin puiston läpi, ja näin siellä keinumassa lauman ikäisiäni nuoria. Yksi heistä kääntyi katsomaan minua, ja tunnistin hänet Sofiaksi.
- Hyvä, että oot löytänyt itsesi lenkille. Tuollaisen läskin tulisikin laihduttaa! Hän huuteli minulle.

Kyyneleet tulvivat silmiini. Tuo kommentti oli pientä, mutta se toi kaikki muistot pintaan. Yritin rauhoitella itseäni sillä, että huomenna aamulla muuttaisin kauas pois Sofiasta.

- Voi, alkaako Amanda itkemään? Joku poika huusi minulle. Hän kuului Sofian sisäpiiriin, kaikki kuuluivat. Olin ollut varmasti helppo kiusaamisen kohde, uusi tyttö sekä ujo.

Lähdin juoksemaan niin kovaa kuin jaloistani pääsin. En haluaisi joutua uudelleen pahoinpidellyksi. Halusin kotiin, halusin turvaan. En kestänyt enää sekuntiakaan Sofiaa tai hänen ystäviään.

- Hei kultaseni, olitpas sinä pitkään lenkillä. Haluatko syötävää? Äitini huikkasi keittiöstä potkiessani kenkiäni pois jaloistani.
- Ei kiitos, haluan vain suihkuun. Vastasin hänelle.
- Vie lenkkitossusi muuttolaatikkoon, ettet unohda niitä tänne. Äitini sanoi litkiessään kahvia. Nyökkäsin äidilleni vastaukseksi, ja lähdin kävelemään rappusia ylös huoneeseeni.

Avasin huoneeni oven, jossa ei ollut enää muuta kuin patja, sekä tusina muuttolaatikoita. Osa tavaroista oli jo viety uuteen asuntoomme, mutta suurin osa oli vielä täällä. Kello oli yhdeksän, ja päätin mennä suihkun kautta nukkumaan.

- Äiti, onko meillä pyyhettä, vai onko ne kaikki jo pakattu? Huusin äidille alakertaan.
- Patjasi vieressä pitäisi olla yksi pyyhe! Hän vastasi.
Katsoin lattialle, jossa oli punainen pyyhe. Outoa, sillä en ollut nähnyt sitä aiemmin siinä.

Annoin lämpimän veden valua selkääni pitkin. Mieleeni tuli muisto itsestäni suihkussa, satuttamassa itseäni. Se oli tapahtunut noin puoli vuotta sitten, sillä sen jälkeen löysin Selinan vierelleni. Sen jälkeen olin aina pystynyt selvittämään ajatukseni Selinan avulla, ja itsetuhoisuus oli väistynyt sivuun. Selina oli ankkurini, tarvitsin häntä.

Olin silloin tehnyt viiltoja käsiini, ja toivonut voivani kuolla. Tein myös muutaman viillon jalkaani veden valuessa ympärilläni valuttaen verta suihkun alla olevaan viemäriin. Olin itkenyt paljon, ja silmäni olivat turvonneet. Olin vain halunnut pois, en halunnut enää elää.

Kylmät väreet kulkivat kehoani pitkin, kun muistelinkin tuota tapahtumaa. Koskin muutamaa arpea, jotka olivat jääneet viiltelystäni. En enää ikinä satuttaisi itseäni, minun tulisi aina puhua jollekkin. Selina vannotti minulle, että voisin soittaa aina kun tarvitsee, vaikka keskellä yötä. En ikinä unohtaisi Selinaa, olin hänelle elämäni velkaa. Hän oli auttanut minua niin paljon vaikeina aikoina.