Novellien sekamelska sisältää erilaisia ja -kokoisia novelleja sekä omasta halusta että haasteissa ja kilpailuissa.
Novellin alussa mainitsen mikä novelli on kyseessä, sekä pituus.
Kiitos.
Oups ! Cette image n'est pas conforme à nos directives de contenu. Afin de continuer la publication, veuillez la retirer ou mettre en ligne une autre image.
Words: 1000
Kävelin pitkin metsäpolkua, jota peittävä kirkkaan vihreä ja terve kasvillisuus kätki askelten äänet alleen. Nuoret, hieman rusehtavan sävyiset oravan poikaset vilistivät puiden oksilla aivan polun varrella tuuheiden häntien seuratessa perässä. Jokunen harmaa jänis hyppelehti metsässä, oranssien kettujen tarkkaillessa niitä kirkkailla silmillään.
Olallani heilui kirkkaan keltainen kankaasta tehty laukku, sen sisältäessä puhelimen, kuulokkeet ja kirjan. Erityisesti mehiläiset olivat kiinnostuneet laukkuni kirkkaasta väristä, joten niitä pörräsi siinä vähä väliä. En kuitenkaan alkanut hätistelemään niitä, sillä ne olivat ihan mukavaa seuraa, vaikkeivät ne mitään puhuneet.
Tuntui hyvältä kävellä siinä eläimien ympäröimänä rauhallisessa metsässä. Eläimet eivät kiusanneet minua, enkä minä hätyytellyt niitä pois. Olin osa metsää, ja metsä oli osa minua. Tai siltä se ainakin tuntui.
Jokainen eläin oli omalla tavallaan erityinen, kuten palapelin pala. Ne sopivat yhteen, eikä yksikään ollut ylimääräinen. Kaikki olivat tärkeitä muiden kannalta, sillä ilman niitä palapeli ei olisi keskeneräinen.
Olin kävellyt vasta noin kolmisen kilometriä, kun pysähdyin ison puun juurelle pienen järven rannalla. Puu oli vanha ja vahva ja se ei ikinä ollut pettänyt minua, vaikka olin käynyt siellä jo monia vuosia. Ihan kuin se olisi suojellut minua kaikelta. Mitään pahaa ei ollut tapahtunut ollessani puun läheisyydessä.
Aloin kiipeämään kohti järven vierustalla sijaitsevan puun latvaa, sen vahvojen oksien toimiessa apuvälineenä kiipeämisessä. Ympäriltä kuului vain metsälle ominaisia ääniä, jotka saivat mieleni rauhoittumaan ja kehoni rentoutumaan. En ikinä ollut rakastanut mitään sen enemmän kuin luontoa ja sen rauhallisuutta.
Erikokoiset valossa kimaltelevat vesipisarat lepäsivät puun kirkkaan vihreillä lehdillä, joidenkin niistä pudotessa maahan tai järveen rikkoen samalla sen kirkkaan pinnan. Niiden osuessa järven pintajännitteeseen, kuului pieni ääni. Puiden lehden humisivat tuulessa pienesti ja tummat, lähes mustat hiukseni heiluivat sen puhaltaessa niitä hennosti.
Otin tukevan asennon puun paksulla oksalla ja kaivoin yhden lempi kirjoistani laukusta. David Eddingsin kirjoittama romaani, Althalus. Otin myös kuulokkeet, jotta sain musiikkia hiljaisena taustalle, sillä se auttoi minua eläytymään kirjan mielenkiintoiseen maailmaan.
En kiinnittänyt huomiota vanhempieni yhteydenottoihin, vaan sukelsin yhä syvemmälle ja syvemmälle kirjan maailmaan. Pystyin näkemään kirjan tapahtumat elävänä silmieni edessä. Myös tarinaan kuuluvat äänet kaikuivat korvissani.
Pikkuhiljaa ajan kuluessa tuuli alkoi yltyä kovemmaksi. Pienimmät metsän asukit kipittivät pesiinsä turvaan tuulelta, jotta ne eivät lentäisi sen mukana kauas pois. Pian myös isommat eläimet piiloutuivat pesiinsä tietäen olevansa siten paremmassa turvassa.
