First Love

New school, new life

Avtor POV

-"Tae Joon-ah älä päästä mun kättä! Kuulitko?! Älä missään nimessä päästä mun kättä!" Huusi poika täysin hengästyen. Hän pelkäsi pahinta...menettää veljensä juuri nyt!

-"Jimin..." Lausuu pojan veli kyynelet silmissään melkein kuiskaen, mutta toinen ei halunnut kuulla siltä mitään, vaan pelastaa häntä mahdollisimman pian.

-"Hiljaa ja pidä minusta kovasti kiinni!" Jatkoi tyyppi enemmälti huutamista. Tämä ei halunnut nähdä veljensä tässä tilanteessa...ei ketään haluaisi. 

-"Park Jimin!" Vihdoin huutaa tyyppi veljensä nimeä, niin että toinen hetken keskittyy häneen suurilla silmillään.

-"Lupaa minulle  yksi juttu Jimin-ah, ettet tule syyttämään itseänsä?" Kysyy Joon synkällä ilmeellä katsoen kädestä pitäävää suoraan silmiin.

-"Mitä sä puhut hyeong? Olet osa minua. Mä en anna sulle kuolla...ei ikinä! Kuulitko?! Lupaan olla parempi tästä lähtien ja tulen tekemään kaiken, mitä ikinä haluat!" Suvaitsematta avautuu Jimin. Häntä ei kiinnostanut olivatko sen sanoja liian pehmeitä tai turhia? Pää asia oli saada veljensä ylös, ennen kuin oli jo liian myöhäistä. 

Seitsemäntoista vuotias koululainen poika piti isoveljensä kädestä kiinni, jotta se ei tippuisi sillasta alas. Jiminin vieressä ei ollut ketään, joka voisi auttaa tätä tässä tilanteessa, joten yksin toimiminen oli liian vaikeeta varsinkin, kun roikkuva ihminen oli paljon painavampi, kuin tämä itse. Pian sade alkaa ja tilanne muuttuu vielä vaikeammaksi. Molemmat ovat litimärkiä ja käsistä pitäminen oli liian hankala. Näin jatkuu jo 10 minuuttia. Joku sen tilalla olisi jo kauan sitten luovuttanut, koska oli hyvin vaikeeta hengittää ja lihakset eivät enää kuunnelleet kovan supistuksen takia. Päähän alkoi särkyä ja vartalo ei pystynyt reagoimaan kunnolla. 

-"Tee minulle palvelu, päästä minun kättä Jimin." Pyytää Tae Joon jo itkien. Tietenkin pikku veljen sanat antoivat tälle jonkinlaisen reaktion, muttei nekään enää auttanut mitenkään. Oli liian myöhäistä...se ei halunnut viipyä tässä elämässä minuuttiakaan. Sen katseesta sai myöskin huomata väsyneen olon, tyyppi oli roikkunut siinä jo pitkään ja molempien kädet eivät enään kestäneet tätä supistusta.

-"Miksi?! Sano miksi haluat niin pahasti kuolla?! Entä minä? Etkö miettinyt, miten minulle käy paskiainen?! Miksi haluat niin pahasti kaivata itsellensä haudan? Mitä siinä on niin erikoista kerro minulle? Hyvä on...unohda minua, entä isä ja äiti?! Mitä ne tulee tekee ilman sinua?! Hmm?" Jatkaa poika luovuttamatta. Hänen kyyneleet tippuivat suoraan roikkuvan kasvoihin. "Miksi ei ketään auta? Miksi ei ketään huomaa?" Ajatteli Jimin kokoajan. Tässä tilanteessa oli vaikeeta ottaa uutta happea keuhkoihin...kaikki tuntui niin hankalalta.

-"Älä huoli Jimin...joka tapauksessa kaikki unohtaa minua loppuen lopuksi, tämmöinen tämä elämä. Ole onnellinen ja älä ikinä tee samaa mitä yritän tehdä nytten. Jatka elämääsi täysin onnellisesti äläkä huoli muista asioista. Näytä kaikille, kuinka vahva osaat olla...ei niin kuin minä. Ei kaikilla ole sitä, mitä sinulla on Jimin muista se!" Vastaa Tae Joon melkein hymyillen. Park Jimin oli tälle kaikki, hän oli aina tämän puolella ja kannusteli, joka ikisessä asioissa. Joon rakasti nähdä veljensä onnellisena. Jimin oli aina valmiina auttaa kaikkia ja ei ollut väliä, missä tilanteissa kukin oli. Ystävällinen ja samaan aikaan vakava ihminen, joka ei ikinä puhunut liikaa...sellaisia ihmisiä oli vaikeeta löytää nykyään. 

-"Elää Onnellisesti? Mitä sä puhut hyeong? Itse haluat kuolla ja pyydät minulta tällaista?! Miten tän jälkeen voi elää onnellisesti kerro minulle?! Ilman sinua en pysty pärjäämään...ole kiltti ja pidä vielä vähän kädestäni kiinni. Mä saan sinut ylös!" Pyytää poika kääntämällä katseensa hieman taakse ja alkaa huutamaan apua. Tietenkin ketään ei kuullut mitään. Takana näkyi vain autoja, jotka ajoivat sillasta ohi. Hetken päästä Park Jimin huomaa, kuinka sen kädet liukastelivat entistä enemmän ja sen takia joutui kääntämään takaisin katseensa. Ote alkoi heikostumaan ja tyyppi joutui supistamaan lihaksiaan vielä kovemmin.